Järjestystä valvoen

Syksy ei millään malta väistyä lähestyvän talven alta pois, sen verran kovasti se pistää valkoiselle lumipeitteelle vastaan että sulattaa sen viimeistään päivän tullen tieltään pois. Mutta onpahan ollut hienoa fiilistellä kirpakoita pakkasaamuja aikaisin aamulla, kun tähänastisen viikon olen kulkenut kiltisti koulunpenkillä opiskelemassa järjestyksenvalvojan opintoja. Jv-kurssi siis kuuluu tärkeänä osana koko tämän turvallisuusalan tutkintoon, ja siellä sitä 4 täyttä koulupäivää minä ja 13 muuta innokasta järkkärintehtävistä kiinnostunutta mutta vielä virallista hyväksyntää tehtävien tekemisille vailla olevaa kokelasta iskostimme päähän alan periaatteita, oikeuksia ja velvollisuuksia ja muita lainopillisuuksia ja tottakai myös harjoittelimme tehtävissä tarpeellisia käytännön toimia.

Tänään oli sitten hikinen paikka kun eteen lyötiin kirjalliset kokeet minkä myötä määräytyisi, tuleeko sitä jv-korttia vaiko eikö, ja suureksi huojennukseksi läpihän se meni! Vaikea mieltää itseä vielä järjestyksenvalvojaksi, mutta vielä vaikeampaa se on varmasti joulukuussa kun saa loputkin lakisääteiset voimankäyttöoikeudet ja vartijan tittelin toivon mukaan haltuun.

Moni on hieman ihmetellyt alavalintaa, mutta itselle siinä ei ole alunperinkään ollut mitään kummaksuttavaa. Eihän tässä muutenkaan mikään ole kiveen kirjoitettua - jos ala ei jostain syystä rupeakaan oikealta tuntumaan, aina on vara vaihtaa ja itseltäkin kun löytyy melko paljon muidenkin alojen koulutusta niin ammatinvaihtokaan ei olisi ongelma. Mutta tähän asti on tuntunut oikein hyvältä, ja miksi sitä hyvää mihinkään vaihtamaan?

Toki alalla on paljon riskejä ja suuria vastuita ja velvollisuuksia - ei ole maailman yksinkertaisinta toimia tehtävissä, joissa asiakkaista suurin osa on enemmän tai vähemmän kriminaaleja tai laitapuolen kulkijoita ja jossa joutuu puuttumaan perustuslaissa määriteltyihin ihmisen perusoikeuksiin. Mukana tulee valtava vastuu, jota meille muiden ammattiin liittyvien riskien lisäksi koulutuksessa on taottu umpiluupäihin oikein urakalla. Joten ruusunpunaisin kuvitelmin tuskin kukaan alalle lähtee.

Itse kun vielä olen ollut lapsesta saakka enemmän ritsalla-ampuja- kuin nukeillaleikkijätyyppiä, ei miehiselle ja fyysiselle alalle suuntautuminen ollut mitenkään puntaroitava tai itsetutkiskelua vaativa paikka. Se vain tuntui luontevalle jatkolle, kun halusin siistille sisätyölle, luovalle mutta varsin epäsosiaaliselle yrittäjänä puurtamiselle totaalisen vastapainon - jotain rutiininomaista "kahdeksasta neljään" -työtä (sellaista jossa voi nakata aivot ja työasiat vuoron päätteeksi narikkaan kun kotiovi aukeaa, toisin kuin yrittäjän työssä joka seuraa aina ja kaikkialle), jossa pääsee näkemään ihmisiä ja erilaisia tilanteita, pitämään fyysistä kuntoa yllä ja jossa maisematkin tarvittaessa vaihtelee riittävästi. Ja tämä ala toteuttaa tuon toivomuslistan kaikki kohdat.

Mistä sitä tietää, teenkö tätä hommaa päivääkään, vuoden taikka kymmenen vaiko sittenkin muodostan siitä läpi elämän kestävän uran itselleni. Juuri se tässä elämässä onkin niin kivaa, että huomisesta ei oikeasti koskaan tiedä. Uuteen aamuun sisältyy aina tukku yllätyksiä ja sattumia. Mutta yksi asia on varma - aina tulen tekemään ensisijaisesti juuri niin kuin sydän sanoo.

Päivän biisilista: Viikate - Kuu kaakon yllä / Anastacia - Left Outside Alone / Britney Spears - 3 / Iron Maiden - The Trooper / Chorale - Univiidakko / Kesha - Tiktok / Amorphis - Silver Bride / Rammstein - Führe Mich

Elämän pohdintaa

Luontoäidin arpapelin johdosta maa on edelleen täällä Kainuussa ajoittaisista lumihavainnoista huolimatta mustana, mutta mieli onneksi ei. 

Aikaisemmin otin kamalasti stressiä miettiessäni sitä, mikä minusta tulee isona. Kuvittelin, että se pitää tietää jo heti peruskoulun päätökseen mennessä ja vuosi vuodelta sen jälkeen ahdistuin vain entistä enemmän, kun huomasin etten oikeasti tiennyt siihen vastausta. 

Enkä tiedä edelleenkään.

Vaikka käyn tällä hetkellä mieleistä koulutusta ja aikaisempia koulutuksia ja kokemuksia monilta eri aloilta on jo kertynyt, en silti osaa sanoa mikä minusta tulee - itse asiassa enemmän tuntuu siltä, että minua ei ole tarkoitettukaan millekään yhdelle tietylle alalle. Enemmän haluan ajatella niin, että koko elämä on oppimista ja täytyy tehdä aina sitä, mikä kulloinkin hyvälle tuntuu.

Toiset tietää jo leikki-iässä lähtevänsä opiskelemaan lääkäriksi ja pysyvät valitsemallaan uralla koko elämänsä eläkeikään saakka, toiset seikkailevat elämänsä läpi virtausten mukana kulkien ja hetkessä eläen, ja minä taidan hyvin vahvasti kuulua tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.

Mitään suuria ja ehdottomia tavoitteita tältä elämältä minulla ei koskaan ole ollut, mitä nyt löytää sen pienetkin ilot ja osata myös nauttia niistä. Toki varmaan jokainen alitajuisesti haaveilee omakotitalosta, vakaasta toimeentulosta ja perheestä

Joku voi haaveilla olevansa jonain päivänä Suomen presidentti, toinen pitää sitä vain välietappina matkalla maailman diktaattorin virkaan, toiselle riittää ruokaa ja katto pään päällä, kun jollekin voi olla oleellista päästä joskus Rammsteinin biisin aiheeksi. Jälkimmäinen tosin on vähän kyseenalainen tähtäin ottaen huomioon tähänastisten luristusten aiheet ja että kyseenalaisen kunnian ovat aiemmin saaneet mm. kannibalismista kärynnyt Armin Meiwes sekä itävaltalainen insestipappa Josef Fritzl. Tässä mahdollisuuksien maailmassa on kuitenkin jokaisella varsin vapaat kädet tavoitella melkein kuu ja tähdet taivaalta jos sille tuntuu, ja hyvä niin.

Nykynuorisolla sen sijaan tuntuu olevan materialistisia tavoitteita vaikka muille jakaa. Pula-ajoista tietämättömät tuoreemman sukupolven kansalaiset ovat oppineet elämään jos jonkinlaisen käsinkosketeltavan viihdykkeen keskellä ja haluamaan vain jatkuvasti uutta - mikäs siinä halutessa tietenkään, mutta silloin kun siihen ei ole enää mitään kontrollia ja talous huutaa persnettoa tavara- ja laskuvuoren kasvaessa, ollaankin vaikeammassa tilanteessa.

Vanhemmat sukupolvet vielä osasivat säästämisen jalon taidon ihan luonnostaan ja aina oli rahaa jemmassa pahan päivän varalle. Nykyään työt on tiukemmassa, ja se raha mikä saadaan, kulutetaan materiaan, jonka oletetaan parantavan elämänlaatua meille syötettyjen mielikuvien takia. Puhun tässä myös osaltaan kokemuksesta, sillä on ollut itsestäkin kivaa hankkia kaiken maailman elektroniikkaa, vaatetta, laukkua, sistuselementtejä ja ties mitä kaikkea, mutta harva niistä on onnea kuitenkaan elämään tuonut mukanaan. Silloin kun nuorena aloitin kokeilemaan omia siipiä maailmalla ja rakensin ensimmäistä omaa kotia pois vanhempien katon alta, aloitin kaiken melkolailla tyhjästä, niinkuin varmasti moni muukin. Seurasin samalla vierestä muiden ikäisteni samassa tilanteessa olevien toimintaa, ja tein yllättäviä havaintoja. Useimpien piti saada kaikki mahdollinen telkkareista, dvd-soittimista ja stereoista huonekaluihin heti - tavaroita, joita edes heidän eikä monen muunkaan vanhemmillakaan asunnoissaan ollut, ja jotka silti elivät varsin onnellista elämää. Sitten elettiin suu säkkiä myöten penniä venyttäen, ilman töitä ja rahoja, joilla kattaa kaikki ne kulut jotka oli hankittu mitä ilmeisemmin vain pönkittämään omaa statusta muiden vertaisten silmissä. Sillä niin surkuhupaiselta kuin se kuulostaakin - nykypäivän nuori aikuinen, jolla ei ole asunnossaan taulu-tv:tä ja viimeisintä pelikonsolimallia muine hienouksineen, on auttamatta kehityksen jäljessä. 

Kuten aiemmin sivulauseessa mainitsinkin, osaltaan olen syyllinen tähän toimintaan itsekin, mutta loppujen lopuksi olen koko ikäni osannut tulla vähällä toimeen, ja osaan tarvittaessa tulla jatkossakin. Muistan elävästi useamman vuoden takaa kun muutin miehen kanssa samaan asuntoon edellisestä liitosta jättäen sinne myös suurimman osan siihenastisista materialistisista hankinnoista, toisinsanoen lähinnä vain oma itseni ja vaatteet ja muut välttämättömät mukana. Vaikka nukuttiinkin miehen kanssa 80 cm leveässä sängyssä melkein vuoden ajan, parikymmentätuumasta, pientä kuvaputkitelkkaria katsellen ja ilman ihmeempiä hienouksia, oli se elämäni parhaimpiin lukeutuvia aikoja. 

Sittemmin on kertynyt jos jonkinlaista tavaraa tietokoneesta stereoihin ja full-HD -televisiosta leveämpään sänkyyn, mutta elämä ei niiden myötä sen onnellisemmaksi ole muuttunut, päinvastoin, vasta pikkuhiljaa alkaa näkyä tunnelin päässä valoa vaikeiden koettelemusten jälkeen. 

Itse asiassa, juuri itselle tärkeän ihmisen kanssa eläminen ja asioiden yhdessä saavuttaminen tekee niistä sen arvoisia, ei mitkään tavarat itsessään. Myös viimeisen reilun vuoden aikana koetut kokemukset ovat opettaneet arvostamaan elämän perusasioita, ja opettaneet minua tuntemaan itseni paremmin - ja näyttäneet, mihin minä myös täysin omillani voin halutessani pystyä. 

Tekee tämän kulutushysteerisen yhteiskunnan kansalaisena aina hyvää palata maan pinnalle ja mennä reilun kymmenen kilometrin päähän vanhempien luo, 1800-luvulla rakennetun hirsitalon tervehtiessä Paltaniemen kulttuurihistoriallisesti arvokkailla perinnemailla. Pihapiiriin, jonka elämää vanhempien lisäksi värittävät kaksi kissaa ja pihan kesy oravakatras, jonka maalla seisoo vanha mutta kunnostettu ja erittäin toimiva vanhanajan savusauna ja jonka naapurissa pyörii äidin siskon perheen maatila lehmineen kaikkineen. Jonka kupeessa avautuu Kainuun meri, Oulujärvi korkeine hiekkatörmineen. Siellä ei tarvitse hätäillä maailman kiirettä ja hälinää, siellä kännykkäkin on vielä uusi juttu ja ainoa viihde-elektroniikkaan luettava laite on kuvaputki-tv ja siihen liitetty digiboksi. 

Siellä ihminen tuntee elävänsä.

Oma elämä kulkee tasaisesti raiteillaan, ei aina ehkä nopeasti ja tyylillä kuin Pendolino, vaan rauhallisen seesteisesti vanhan kunnon höyryjunan malliin. On allekirjoittanutta (anteeksi tämän sanan toistuva raiskaus, en vain keksi mitään sopivaa tilallekaan) kuluvina päivinä kyllä koetettu niin käännyttää mormoniksi (tuloksetta), pommittaa puhelinmyyjien toimesta (vielä enemän tuloksetta) kuin seisotettu Kajaanin jonoissa niin kaupoissa, virastoissa kuin liikenteessäkin välillä hermoromahduksen partaalle asti. Toisaalta, mitä siitä stressiä ottamaan, vaikka tilastojen mukaan keskivertoihminen kuluttaa hurjia aikoja elämästään jonottamiseen - ilman sitä välttämätöntä pakkoa olisi minultakin jäänyt monta hyvää tarinaa kuulematta ja kokemusta elämättä. Jonoissa ei ihmisillä ole parempaakaan tekemistä, joten siinä helposti näkee ja kuulee jos jonkinlaista.

Kuvissa syksyinen Kajaani.

Kirjoituksen ensimmäiseen lauseeseen viitaten, maa on edelleenkin mustana ajoittaisia lumipeitteen häivähdyksiä lukuunottamatta. Se ei kuitenkaan ole mieltä masentanut, niin vain Kovalaisen tarmolla kävin tänäänkin 10 km lenkin Kajaanin kupeella sijaitsevan Pöllyvaaran, Vimpelinvaaran ohella toisen loistavan ulkoilualueen rinteillä ja poluilla. Oli juuri sopivan kirpakka keli ja maa pururataa myötäillen vielä valkoisena. Kävin samalla myös virkistämässä muistoja kävelemällä mutkan reittiä sivuavalla luontopolulla ja sen varressa sijaitsevalla laavulla, jossa tuli joskus nuotiolla käytyä Seppälässä opiskellessa, muiden kumotessa lämmikettä pimeässä syysillassa ja minun ollessa menossa mukana vesiselvänä mutta hyvillä mielin.

Lisäksi kun sain vielä postissa oppilaitoksen virallisen hyväksynnän vartijakurssin läpäisemisestä ja poliisin sitä mukaa myöntämästä luvasta vartijana työskentelemiselle, unohtamatta kaikkea muuta kivaa mitä posti toi tullessaan - lisäten mukaan vielä muutamat onnistuneet vaateostokset, mm. aivan ihana Hello Kitty -aamutakki, farkut, villapaitoja ja urheiluvaatteita (vaikka materiahan ei yksin onnea tuo, vai miten se oli?!), on asiat varsin mallillaan. Pisteenä ii:n päälle kun mainitsee kaikki ne upeat ihmiset, joiden kanssa olen etuoikeutettu olemaan tekemisissä ja jakamaan tämän välillä hullun mutta silti niin hauskan maailman elämän, en paljoa enempää voisi pyytääkään.

Ein Weg, Ein Ziel, Ein Motiv - Rammstein!

Manche führen, manche folgen

Nun, das Warten hat ein Ende

Leiht euer Ohr einer Legende!

Yksi tie, yksi päämäärä, yksi syy - perjantai 16. lokakuuta eli tästä hetkestä katsottuna huominen on monen konemetallistikannattajan riemujuhlan alkua, kun kauan (tarkemmin sanottuna viitisen täyttä vuotta) odotettu Rammsteinin uusi levy näkee päivänvalon. Muutama biisi on ollut kuunneltavissa jo hyvän aikaa ja kaikista biiseistä on virallisestikin ollut jo ennakkoon julki puolen minuutin pätkät.

Itse yllätyin uudesta materiaalista melkoisesti. Se ei ole sitä samaa Ich Will -Rammsteinia tarttuvine riimeineen ja riffeineen mihin on totuttu, se ei ole yhtä helposti mukanalaulettavaa ja melodista - mutta mitä se sitten on? Se on raskaampaa, kitarapainotteisempaa Rammsteinia, jossa konemusiikin elementit jäävät entistä pienempään sivurooliin.

Tiedossa oli jo pari vuotta taaksepäin, että uudesta levystä tulee tähänastisista kaikkein raskain, ja sitä se myös on. Vaati tovin aikaa sulattelua ja monta kertaa uudelleenkuuntelua päästä yhtään sisälle uuden tyylilajin saloihin, eikä matka suinkaan ole vielä pitkällä. Lindemannin mielenliikkeet avautuvat täysin tuskin koskaan, mutta otetaan irti se, mitä otettavissa on.

Levyltä paljastui pari aivan loistavaa tekelettä, johon itse ihastuin jo ensikuulemalta. Yksi on levyn kakkosraita Ich Du Tir Weh (Satutan sinua), toinen heti perässä seuraava kolmosraita Waidmanns Heil (Metsämiehen terveydys). Myös toiseksi viimeinen kappale, Mehr (Enemmän) on aivan mieletön tuotos.

Ensimmäisen singlen virkaa toimittanut Pussy on sen sijaan (loistava sekin) täysin erilainen levyn muiden biisien kanssa. Se on melodisempi ja kevyempi, enemmän sitä aikaisempaa Rammsteinia mihin on totuttu. Muut levyn 10 kappaletta pistävät tyylin kertaheitolla uusiksi. Osa kappaleista vaatii vielä useampia kuuntelukertoja ja aikaa avautuakseen, mutta täytyy sanoa, että itse pidän sekä tästä uudesta että vanhemmasta Rammsteinista. Alkuun näin iso muutos vaati sulattelua, mutta toisaalta on hyvä, että näinkin pitkään kasassa pysynyt yhtye kykenee vanhoilla päivilläänkin uudistumaan. Du Hastia ja muita tarttuvia riimejä on jo kuultu, nyt tehdään tilaa muodonmuutoksen läpikäyneelle saksanmaan suunnannäyttäjälle. See you in Helsinki!

Sitten päivän muihin uutisaiheisiin.

Huomattavan iso osa ajasta taiteelliselle ihmiselle tyypillisenä ajattelevana ihmisenä tuntuu menevän epäoleellisten asioiden pohdintaan. Josta herää taas kysymys, mikä loppujen lopuksi onkaan tässä elämässä oleellista ja mikä ei. Selkeytettynä - mietin aivan liikaa kaikkea syvällistä. En osaa keskittyä arkipäiväisten pulmien ratkomiseen riittävästi - kuten siihen, mitä ostaisi tänään kaupasta tai mitkä vaatteet kaiken sen vaatepaljouden keskeltä pistäisin juuri tänään päälle. Vastaavasti pohdin paljon suurempia kuvioita pienen pääni sisällä, esimerkkinä sitä, onko meille jokaiselle täällä elämässä jokin tarkoitus ja mitä ihmiselle tapahtuu kuoleman jälkeen. Eli ei kovin kevyitä aiheita.

Saatan ulkopuolisen, ja varmasti lähemminkin tuntevan silmiin vaikuttaa tyystin toisenlaiselta, sillä en kovin usein pohdi tällaisia ääneen. Olen myös oudolla tavalla äärimmäisen herkkä, mutta kuten kaikessa muussakin, siinäkin on kaksi puolta. Selkeytetään taas - voin olla jotakuta ihmistä kohtaan hyvin kylmäkiskoinen ja törkeä enkä välttämättä pode esimerkiksi välirikoista mitään huonoa fiilistä (ellei kyseessä ole hyvin läheinen ihminen ja syy löydy itsestä), mutta saatan kuivaharjoitella ranteiden aukomista miettiessäni jonkun auton alle jääneen kissan kohtaloa. En oikein tiedä itsekään, millä logiikalla oma pääkoppa oikein toimii. Välillä ahdistun miettiessäni tämän elämän rajallisuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta niin paljon, että melkein toivon etten olisi syntynytkään, kun toisaalta olen taas äärimmäisen positiivinen ja energinen duracell-pupu.

Viimeksi eilen meinasin vaipua taas johonkin syvälle murheiden suohon ollessani pimeällä ulkona ja miettiessäni, mitenkähän monta viatonta siiliä etsii syötävää ja pääsyä talvihorrokseen ja montako kesän jäljiltä dumpattua kissaa harhailee yksin kylmässä palellen ja kuolee jonnekin kuusen alle viluun ja nälkään. Kirosin maailman pahuuden ja julmuuden alimpaan maanrakoon ja tunsin suurta voimattomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta päästessäni itse takaisin sisälle lämpimään. Vein heti takapihalle isoon astiaan kissan kuivaruokaa, jos vaikka joku nälkäinen kissa tai siili sattuisi olemaan yössä nälissään. Oikeasti, saatan surkutella ja nyyhkyttää moista epäkohtaa ties kuinka kauan ja mietin miten onnellisen elämän se-ja-se auton alle jäänyt kissanpentu olisikaan vielä saanut elää. Isäkin lienee huomannut jo vuosia sitten minussa tämän poikkeuksellisen herkän puolen, koska muistan hyvin kerran pienenä lapsena katselleeni maantien varrella pomppivaa sammakkoa, jonka yli ohiajanut rekka ajoi niin, että jäljelle jäi vain märkä läntti. Tätä menin sitten isälle surkuttelemaan, joka tokaisi vain että "ihan turha miettiä millaisen elämän sekin sammakko olisi elänyt, siinä tulisi vain hulluksi". Myös monet muut asiat ja sanomiset otin pienestä alkaen hyvin tosissaan ja olin oikea mykkäkoulunpitomestari.

Tuntuu vähintäänkin kieroutuneelta, että samaan aikaan kun otan näistä elämän epäkohdista henkilökohtaista stressiä, voin nauraa paskaisesti ja haistatella hävyttömyyksiä ihmisille, joista en syystä tai toisesta pidä. Tai että en tunne tunnontuskia katsellessani uutisia Afrikan nälänhädästä. Kuulostaa näin mustalla valkoiselle kirjoitettuna melko kahtiajakautuneen persoonallisuuden luonnekuvaukselta. Lievennetään tuota äskeistä kuvausta haistatteluista hieman väärinkäsitysten ehkäisemiseksi - en harrasta paskanjauhantaa ja muuta kusipäisyyttä selkien takana enkä puukottele ketään selkään, vaan vannon suoraanpuhumisen ja teeskentelemättömyyden nimeen. Myöskään pitkävihaisuus ei kuulu tapoihin silloin, jos asioista sopiminen ei ole pelkästään yksipuolista. Toisekseen täsmennän Afrikan nälkäänäkevien kurjuuden sivuuttamista olankohautuksella - vaikka surullista onkin, niin mielestäni se on ihmisten omaa syytä - ei ehkä niiden jotka tosiasiassa sitä nälkää potevat, mutta ihmisten joka tapauksessa. Enempää en ala perustelemaan ettei taas joku kosmopoliitti kynäniska kisko rasistikortta turhaan hihastaan.

Se siitä.

Allekirjoittaneen syksy jatkuu edelleen talven ja lumen odotuksella, koulunkäynnillä (etäopiskelua ja viimeisellä viikolla tässä kuussa järjestyksenvalvojan kurssilla), omasta ajasta nauttimisella (vaikka seurasta silloin tällöin pidänkin, niin on ollut mahtavaa viettää aikaa myös vain ja ainoastaan oman itsensä kanssa), kodittomien kissojen suremisella, siilien pelastusoperaatiolla, liikunnalla (salikauden aloitusta odotellen lenkkeilyn ja oma-aloitteisen lihastreenauksen merkeissä) ja kaikilla kivoilla, pienillä asioilla jotka tekevät tästä elämästä vähän siedettävämpää - kuten leipominen, ruuanlaitto, elokuvat (katselu ja keräily), kynttilöiden polttelu ja lehtien lukeminen pimeinä syysiltoina, taiteellinen itsensä ilmaisu piirtämällä ja kirjoittamalla, kavereiden näkeminen (niin monelle olen lähiaikoina lupaillut tulla kyläilemään, että aika laittaa toteutukseen saakka..älkää siis hermoilko), asunnon sisustus, vaatekaappien inventointi (löysin taas muutamia kivoja juttuja mitkä oli kaapinperälle unohtunut ja iso osa lähtee varmaan lahjoituksena lähipiirille) ja uusien hankinta (tämä tosin rajallisissa määrin), Paavo -kissan kanssa puuhailu, valokuvaaminen ja elämän eläminen hetkessä. Vaikka jälkimmäisin kliseeltä kuulostaakin, niin oikeasti sitä on tajunnut miten rajallinen ja ohikiitävä ihmisen elämä tällä pallolla on, ja miten paljon itsellä on, joten jokaikisestä pienestä asiasta on osattava ottaa jokaikinen ilon pisara irti.

Ja niin minä ajattelin tehdäkin.

Tästä eteenpäin on olemassa vain juuri tämä hetki.

Päivän (ja aika monen tulevankin päivän) biisi (yllättäen) : Rammstein - Waidmanns Heil

Päivän mietelause: Kuusen latvaan voi päästä kahdella tavalla; kiipeämällä sinne - tai istumalla kävyn päälle.