Illasta, jona minä lähemmin tutustuin silloiseen työkaveriin ja nykyiseen aviomieheen, on nyt tasan vuosi.
Oli samanlainen, sateenjälkeiselle kesälle ja koivunlehdille tuoksuva kesäilta kuin nytkin.
Platoninen tuttavuus vartiointitöiden merkeissä muuttui yhden firman saunaillan jälkeen hyvin nopeasti syvemmäksi ja läheisemmäksi, ja tuosta alkukesän huumasta vuoden verran lisää päiviä eteenpäin ja ollaankin tilanteessa, jossa liitto on sinetöity papin edessä ja hoivassamme on myös kuukauden ikäinen pieni vauva.
Hätäistä, voisi joku nuivempi todeta, ja ulkopuolisen silmin vastaavaa sivusta seuratessani olisin voinut syyllistyä samaan itsekin. Mutta niin vain elämä kuljettaa, tässä sitä ollaan vaikken vielä vuosi sitten olisi koskaan uskonut löytäväni itseäni näin nopeasti tästä tilanteessa. Nauranut olisin jos joku niin olisi pokerinaamalla kehdannut väittää. Naimisissa, minäkö, kerran jo sen ruljanssin kokeneena ja parisuhteisiin pettyneenä? Lapsikin vielä, no eipä ole suunnitelmissa! Mutta kuinkas ollakaan, ne molemmat kävi toteen ja maailman kultaisin mieskin vielä käsipuoleen tiensä löysi. On se tämä elämä hassua!
No entä se alkuhuuma? Onko siitä mitään jäljellä? Paremmin tietäväthän tuppaavat sanomaan, että se katoaa suhteesta kuin suhteesta ja jäljelle jää vain mäkättävä akka, kaljamahaansa kasvattava ukko, kauppareissut huutavan jälkikasvun kanssa ja miehen karkureissut paikalliseen baariin muiden kohtaloaan uhmaavien, nuoruuttaan etsivien kavereidensa vanavedessä. Katoavaistako ovat ne ikävöivät ja kaipaavat puhelut ja tekstiviestit kesken työpäivän, tilalleko tulevat "tuo maitoa tullessas" -tyyliset tokaisut ja iltaisin särkee päätä tai väsyttää sen sijaan, että haluttaisi viettää kahdenkeskistä laatuaikaa?
No, vuoden parisuhteen ja kohta puolen vuoden naimisissaolon jälkeen en ehkä itse osaa sanoa, kehittyykö tilanne niin pahaksi jos vuosia laitetaan lisää, mutta edellisten parin pitkän parisuhteen perusteella ja nykyistä elämäntilannetta vertaamalla voin omalta kohdalta todeta ettei se kipinä mihinkään ole kadonnut. Eihän se elämä toki mitään ruusuilla tanssimista myötäänsä ole, vaan välillä sitä tulee talloneeksi pistäviä piikkejäkin, mutta oikean ihmisen kanssa ne piikitkin tuntuu tavallista helpommin siedettäviltä. Alun kipinöiden ilotulitus on vaihtunut tasaiseksi, lämmittäväksi liekiksi joka pitää arkea yllä, mutta joka edelleen jaksaa iskeä intohimon kipinöitä kahden ihmisen välille.
Pian kääntyy kalenterinkin sivu kesäkuun puolelle, ja ristiäisvalmistelut ovat täydessä vauhdissa - kohta ei vauvakaan ole vain Vauva vaan saa ihan virallisestikin nimen. Ja ihanan nimen saakin, melkein tekisi mieli itsellä kävellä maistraattiin ja vaihtaa oma nimi kun taidan olla hieman kateellinen pikkuneidille tämän tulevasta nimestä. Kaikki on tytön ekoissa omissa juhlissa pinkkiä tottakai, kakusta ja kynttilöistä lähtien. Kakusta muuten tulee vaaleanpunaisella suklaalla kuorrutettu mansikkatäytteinen suklaakakku, ja kunniaa tämän teosta en itselle ota, ideasta kylläkin. Itse leipomispuolen hoitaa kuitenkin leipomo, mutta enhän minä malta olla työntämättä omaa lusikkaani soppaan vaan aion kyllä väsäillä kulinaarisia teoksia tilaisuuteen itsekin. Visuaalista todistusaineistoa voinee laittaa näytille kuvan muodossa pirskeiden jälkeen niille jotka tätä eivät itse paikan päällä ole todistamassa.
Yöunet ovat olleet viime vikkojen aikana lievästi sanottuna vajavaiset verrattuna aikaisemmin totuttuun unimäärään. Jos ennen meni helposti kymmenenkin tunnin nokoset, niin nyt saa olla onnellinen muutamastakin, varsinkin jos ne sattuu saamaan kiskottua peräjälkeen ilman keskeytyksiä. Mutta on se luonto vaan niin ihmeellinen kun se on ajatellut nämäkin asiat loppuun, sitä nimittäin jostain ihmeen syystä vaan jaksaa ja löytää tarvittavat voimavarat. Ja jaksaahan sitä, kun syy jaksaa on mitä mainioin! On etuoikeutettua olla seuraamassa pienen ihmisenalun kehitystä ja kasvamista. Kyllä, vaikka kyseinen jälkikasvu huutaisi kurkku suorana yöt läpeensä. Vaikka siinä joutuu laittamaan omat tarpeensa toissijaiseksi ja elämään vauvan ehdoilla. On sitä tässäkin osoitteessa valvottu, vuoroteltu yöt että jompikumpi saisi edes muutaman tunnin putkeen unta, kuunneltu mahavaivoista kärsivän pienokaisen sydäntäsärkevää itkua kun mikään ei auta. Pisin putki huutoa miltei yhtä soittoa kesti illasta läpi yön, aamun, päivän ja siitä iltaan saakka. Silti tätä en vaihtaisi mistään hinnasta entiseen, sillä vaikka paljon tämä ottaa, niin moninverroin enemmän antaa takaisin.
Kunnia omasta jaksamisesta kuuluu myös miehelle, joka on mitä esimerkillisimmin ottanut oman paikkansa lapsen isänä ja hoitaa oman osuutensa ja enemmänkin vauvan hoidosta ja kotitöistä - omien töiden ohella. Pyytämättä, ja innolla. Mitä vielä lisää voisi toivoa? Ne vastuuta pakoilevat juipit ynnä muut miehinä itseään pitävät niljakkeet, jotka eivät ymmärrä oman perheen arvoa, on jo niin nähty.
Aivan ihanaa, mahtavaa ja suorastaan suurenmoista, kun kesä taas pitkän talven jälkeen on täällä. Tässähän on kertynyt niin paljon kaikkea kivaa vähälle aikaa ettei kohta tiedä miten päin sitä olisi. On kesä ja sen myötä lämpimät vesisateet, koivun tuoksu, valoisat ja utuiset yöt, illanvietot grillin ääressä, aurinkoiset hellepäivät ja luonnon komeus kesäisessä asussaan - sitten on vaunulenkit kolmisin entisen kahden sijaan, perheenä. Paino tippuu koko ajan enemmän ja on kohta samoissa lukemissa kuin ennen raskautta. Parisuhde voi hyvin. Opiskelukuviotkin on hanskassa. Isä toipuu hyvin ja pääsee ehkä piakkoin kotihoitoon pois laitosympyröistä, kotiin äidin luo. Vauva saa alle viikon päästä nimen ja maailman parhaimmat kummit. Tiistaina pääsee kampaajalle. Ja ehkä vaateostoksille. Mitä vielä? Lottovoitto? Oishan se kiva, mutta ilmankin pärjää. Onni tulee niistä asioista, mitä rahalla ei saa. Kyllä ainakin minä pistän henkisen hyvinvoinnin aina yhden 8 miljoonan edelle, sillä jos perustukset pettää, kaatuu koko muu komeus perässä eikä rahasta ole silloin enää juuri iloa.
Ei kaikki omassakaan elämässä aina tietenkään suju suunnitemien mukaan, takkiin tulee väistämättä välillä ja huonoja päiviä on itse kullakin. Elämä kyllä muistaa murjoakin, ettei totuus pääsisi tyystin unohtumaan, mutta ehkä oma käsitys elämästä on niin positiivinen siksi, että asenne on aurinkoinen. Kun etsii kaikesta aina ne valoisat puolet ja sivuuttaa koettelemukset, kateuden ja katkeruudet, on elämä huomattavasti helpompaa elää.
Loppuun eräs erittäin kaunis ja liikuttava runo, joka kuvastaa tämänhetkisiä tuntemuksia hyvin:
Me isäsi kanssa seisottiin
käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
"No nyt se on elämässä."
Sinä olit ihan pikkuinen,
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: "Pilvi kukkasten
kai ympyröi tätä lasta,
ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä."
Isä kysyi: "Näkyjäkös sinä näät?"
Ja minä: "No ihmeitä kyllä."
Sinä olit se ihme tietysti
- vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi,
minä ilosta nauroin ja itkin.
"Sill' on ripsissä tähden säkeneet",
isäs naurahti ja keksi:
"Sen varpaat on puolukan raakileet."
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.
Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
"Tästä tulee kai hyvä ihminen",
me puhuttiin toisillemme.
(Kaarina Helakisa)
