Kotiseuturuno

Kunnianosoituksena kotiseudulleni tein aiheesta runon, ja tässä se nyt sitten on:

Kutsuen soi sävel korpimailla

virittää virren vastausta vailla

Vertaisensa on vaarojen maineet

koskena kuohuvat vettensä laineet

Enää vuodata väki ei vainojen verta

veneet kun kyntävät Kainuun merta

Petäjäin painona sotien taakka

kurjuutta katselleet taimistaan saakka

Raunion rippeet enää ääneti toistaa

menneiden tuskaa, mitä mahdoton poistaa

Järvi uinuen aavana aivan

kannellaan keinuttaa kaarnalaivan

Luo aurinko selälleen kultaista siltaan

kuikka kaivaten huutaa kutsuaan iltaan

Siellä nöyränä eläen korpien kansa

vailla vaurautta – silti onni omanansa

Mittaamaton on metsien mahti

sointuna sielulle sävelten tahti

Kun Nälkämaa laulunsa surutta soittaa

eilisen tuskat aamu koittava voittaa

Karvaita kokeneet kotiseutujen kunnaat

vielä lunastaa laulujen luvatut lunnaat

Siellä kulttuurin kehdossa keinuttaa lastaan

turvanaan huomisen toivo ainoastaan

Sillä määrittää menneet että nykyisin riittää

jos vain sitä mitä kylvää, saa myös myöhemmin niittää

Lisää tekemiäni runoja löytyy kotisivuiltani täältä.

Hyvää alkanutta syksyä!