Elämän pohdintaa

Luontoäidin arpapelin johdosta maa on edelleen täällä Kainuussa ajoittaisista lumihavainnoista huolimatta mustana, mutta mieli onneksi ei. 

Aikaisemmin otin kamalasti stressiä miettiessäni sitä, mikä minusta tulee isona. Kuvittelin, että se pitää tietää jo heti peruskoulun päätökseen mennessä ja vuosi vuodelta sen jälkeen ahdistuin vain entistä enemmän, kun huomasin etten oikeasti tiennyt siihen vastausta. 

Enkä tiedä edelleenkään.

Vaikka käyn tällä hetkellä mieleistä koulutusta ja aikaisempia koulutuksia ja kokemuksia monilta eri aloilta on jo kertynyt, en silti osaa sanoa mikä minusta tulee - itse asiassa enemmän tuntuu siltä, että minua ei ole tarkoitettukaan millekään yhdelle tietylle alalle. Enemmän haluan ajatella niin, että koko elämä on oppimista ja täytyy tehdä aina sitä, mikä kulloinkin hyvälle tuntuu.

Toiset tietää jo leikki-iässä lähtevänsä opiskelemaan lääkäriksi ja pysyvät valitsemallaan uralla koko elämänsä eläkeikään saakka, toiset seikkailevat elämänsä läpi virtausten mukana kulkien ja hetkessä eläen, ja minä taidan hyvin vahvasti kuulua tuohon jälkimmäiseen kategoriaan.

Mitään suuria ja ehdottomia tavoitteita tältä elämältä minulla ei koskaan ole ollut, mitä nyt löytää sen pienetkin ilot ja osata myös nauttia niistä. Toki varmaan jokainen alitajuisesti haaveilee omakotitalosta, vakaasta toimeentulosta ja perheestä

Joku voi haaveilla olevansa jonain päivänä Suomen presidentti, toinen pitää sitä vain välietappina matkalla maailman diktaattorin virkaan, toiselle riittää ruokaa ja katto pään päällä, kun jollekin voi olla oleellista päästä joskus Rammsteinin biisin aiheeksi. Jälkimmäinen tosin on vähän kyseenalainen tähtäin ottaen huomioon tähänastisten luristusten aiheet ja että kyseenalaisen kunnian ovat aiemmin saaneet mm. kannibalismista kärynnyt Armin Meiwes sekä itävaltalainen insestipappa Josef Fritzl. Tässä mahdollisuuksien maailmassa on kuitenkin jokaisella varsin vapaat kädet tavoitella melkein kuu ja tähdet taivaalta jos sille tuntuu, ja hyvä niin.

Nykynuorisolla sen sijaan tuntuu olevan materialistisia tavoitteita vaikka muille jakaa. Pula-ajoista tietämättömät tuoreemman sukupolven kansalaiset ovat oppineet elämään jos jonkinlaisen käsinkosketeltavan viihdykkeen keskellä ja haluamaan vain jatkuvasti uutta - mikäs siinä halutessa tietenkään, mutta silloin kun siihen ei ole enää mitään kontrollia ja talous huutaa persnettoa tavara- ja laskuvuoren kasvaessa, ollaankin vaikeammassa tilanteessa.

Vanhemmat sukupolvet vielä osasivat säästämisen jalon taidon ihan luonnostaan ja aina oli rahaa jemmassa pahan päivän varalle. Nykyään työt on tiukemmassa, ja se raha mikä saadaan, kulutetaan materiaan, jonka oletetaan parantavan elämänlaatua meille syötettyjen mielikuvien takia. Puhun tässä myös osaltaan kokemuksesta, sillä on ollut itsestäkin kivaa hankkia kaiken maailman elektroniikkaa, vaatetta, laukkua, sistuselementtejä ja ties mitä kaikkea, mutta harva niistä on onnea kuitenkaan elämään tuonut mukanaan. Silloin kun nuorena aloitin kokeilemaan omia siipiä maailmalla ja rakensin ensimmäistä omaa kotia pois vanhempien katon alta, aloitin kaiken melkolailla tyhjästä, niinkuin varmasti moni muukin. Seurasin samalla vierestä muiden ikäisteni samassa tilanteessa olevien toimintaa, ja tein yllättäviä havaintoja. Useimpien piti saada kaikki mahdollinen telkkareista, dvd-soittimista ja stereoista huonekaluihin heti - tavaroita, joita edes heidän eikä monen muunkaan vanhemmillakaan asunnoissaan ollut, ja jotka silti elivät varsin onnellista elämää. Sitten elettiin suu säkkiä myöten penniä venyttäen, ilman töitä ja rahoja, joilla kattaa kaikki ne kulut jotka oli hankittu mitä ilmeisemmin vain pönkittämään omaa statusta muiden vertaisten silmissä. Sillä niin surkuhupaiselta kuin se kuulostaakin - nykypäivän nuori aikuinen, jolla ei ole asunnossaan taulu-tv:tä ja viimeisintä pelikonsolimallia muine hienouksineen, on auttamatta kehityksen jäljessä. 

Kuten aiemmin sivulauseessa mainitsinkin, osaltaan olen syyllinen tähän toimintaan itsekin, mutta loppujen lopuksi olen koko ikäni osannut tulla vähällä toimeen, ja osaan tarvittaessa tulla jatkossakin. Muistan elävästi useamman vuoden takaa kun muutin miehen kanssa samaan asuntoon edellisestä liitosta jättäen sinne myös suurimman osan siihenastisista materialistisista hankinnoista, toisinsanoen lähinnä vain oma itseni ja vaatteet ja muut välttämättömät mukana. Vaikka nukuttiinkin miehen kanssa 80 cm leveässä sängyssä melkein vuoden ajan, parikymmentätuumasta, pientä kuvaputkitelkkaria katsellen ja ilman ihmeempiä hienouksia, oli se elämäni parhaimpiin lukeutuvia aikoja. 

Sittemmin on kertynyt jos jonkinlaista tavaraa tietokoneesta stereoihin ja full-HD -televisiosta leveämpään sänkyyn, mutta elämä ei niiden myötä sen onnellisemmaksi ole muuttunut, päinvastoin, vasta pikkuhiljaa alkaa näkyä tunnelin päässä valoa vaikeiden koettelemusten jälkeen. 

Itse asiassa, juuri itselle tärkeän ihmisen kanssa eläminen ja asioiden yhdessä saavuttaminen tekee niistä sen arvoisia, ei mitkään tavarat itsessään. Myös viimeisen reilun vuoden aikana koetut kokemukset ovat opettaneet arvostamaan elämän perusasioita, ja opettaneet minua tuntemaan itseni paremmin - ja näyttäneet, mihin minä myös täysin omillani voin halutessani pystyä. 

Tekee tämän kulutushysteerisen yhteiskunnan kansalaisena aina hyvää palata maan pinnalle ja mennä reilun kymmenen kilometrin päähän vanhempien luo, 1800-luvulla rakennetun hirsitalon tervehtiessä Paltaniemen kulttuurihistoriallisesti arvokkailla perinnemailla. Pihapiiriin, jonka elämää vanhempien lisäksi värittävät kaksi kissaa ja pihan kesy oravakatras, jonka maalla seisoo vanha mutta kunnostettu ja erittäin toimiva vanhanajan savusauna ja jonka naapurissa pyörii äidin siskon perheen maatila lehmineen kaikkineen. Jonka kupeessa avautuu Kainuun meri, Oulujärvi korkeine hiekkatörmineen. Siellä ei tarvitse hätäillä maailman kiirettä ja hälinää, siellä kännykkäkin on vielä uusi juttu ja ainoa viihde-elektroniikkaan luettava laite on kuvaputki-tv ja siihen liitetty digiboksi. 

Siellä ihminen tuntee elävänsä.

Oma elämä kulkee tasaisesti raiteillaan, ei aina ehkä nopeasti ja tyylillä kuin Pendolino, vaan rauhallisen seesteisesti vanhan kunnon höyryjunan malliin. On allekirjoittanutta (anteeksi tämän sanan toistuva raiskaus, en vain keksi mitään sopivaa tilallekaan) kuluvina päivinä kyllä koetettu niin käännyttää mormoniksi (tuloksetta), pommittaa puhelinmyyjien toimesta (vielä enemän tuloksetta) kuin seisotettu Kajaanin jonoissa niin kaupoissa, virastoissa kuin liikenteessäkin välillä hermoromahduksen partaalle asti. Toisaalta, mitä siitä stressiä ottamaan, vaikka tilastojen mukaan keskivertoihminen kuluttaa hurjia aikoja elämästään jonottamiseen - ilman sitä välttämätöntä pakkoa olisi minultakin jäänyt monta hyvää tarinaa kuulematta ja kokemusta elämättä. Jonoissa ei ihmisillä ole parempaakaan tekemistä, joten siinä helposti näkee ja kuulee jos jonkinlaista.

Kuvissa syksyinen Kajaani.

Kirjoituksen ensimmäiseen lauseeseen viitaten, maa on edelleenkin mustana ajoittaisia lumipeitteen häivähdyksiä lukuunottamatta. Se ei kuitenkaan ole mieltä masentanut, niin vain Kovalaisen tarmolla kävin tänäänkin 10 km lenkin Kajaanin kupeella sijaitsevan Pöllyvaaran, Vimpelinvaaran ohella toisen loistavan ulkoilualueen rinteillä ja poluilla. Oli juuri sopivan kirpakka keli ja maa pururataa myötäillen vielä valkoisena. Kävin samalla myös virkistämässä muistoja kävelemällä mutkan reittiä sivuavalla luontopolulla ja sen varressa sijaitsevalla laavulla, jossa tuli joskus nuotiolla käytyä Seppälässä opiskellessa, muiden kumotessa lämmikettä pimeässä syysillassa ja minun ollessa menossa mukana vesiselvänä mutta hyvillä mielin.

Lisäksi kun sain vielä postissa oppilaitoksen virallisen hyväksynnän vartijakurssin läpäisemisestä ja poliisin sitä mukaa myöntämästä luvasta vartijana työskentelemiselle, unohtamatta kaikkea muuta kivaa mitä posti toi tullessaan - lisäten mukaan vielä muutamat onnistuneet vaateostokset, mm. aivan ihana Hello Kitty -aamutakki, farkut, villapaitoja ja urheiluvaatteita (vaikka materiahan ei yksin onnea tuo, vai miten se oli?!), on asiat varsin mallillaan. Pisteenä ii:n päälle kun mainitsee kaikki ne upeat ihmiset, joiden kanssa olen etuoikeutettu olemaan tekemisissä ja jakamaan tämän välillä hullun mutta silti niin hauskan maailman elämän, en paljoa enempää voisi pyytääkään.