Yhtä juhlaa

Älkööt kukaan nyt loukkaantuko. Ketään nimeltä mainitsematta sivuan erästä ilmiötä, jota myönnän ennen hieman hilpeydellä seuranneeni.

Sosiaalisessa mediassahan on nykyään niin helppo ja kiva jakaa kaikkea infoa, tarpeellista ja tarpeetonta. Osa käyttää sitä verkostoitumiseen ja tukemaan työtään pitäen siviiliminänsä sivussa, osa puhtaasti paremman tekemisen puutteessa ja joillain mopo on tyystin lipsunut lapasesta ja siellä jaetaan päivän jokainen otettu juoksuaskel, syöty ruoka-annos ja sivukorvalla kuultu sutkaus. Osa pitää siellä pystyssä todellisuudesta poikkevaa kaksoiselämää, jossa kaikki on ihkua ja mahtavaa vaikka kotona lentelisi lautaset. Toiset taas maksimoi kurjuuttaan sympatiaa kerjätäkseen - ja sitten on NE.

Mitkäkö? 

No ne, joiden maailmaa en ennen oikein ymmärtänyt laisinkaan ja nyt äitinä ehkä jossain määrin. Puhumme siis heistä, jotka päivittävät tiedoksemme jokaisen jälkikasvun tekemisen, tekemättäjättämisen, kierähdyksen tai pyörähdyksen. Olemme tietoisia reaaliajassa siitä, miltä puklu tuntuu paidan sisällä tai näemme kuvista miltä keittiö näyttää vauvan syötyä ekaa kertaa peruna-parsakaalisosetta.

Ja näistähän sitten kuuluu tykätä. Millainen tunnevikainen olet, jos et ilmaise tykkääväsi siitä miten tutuntuttusi Tiia-Tuulikki täyttää tasan 5,5 kuukautta? Tai jos et vain tajua mitä maailmaa mullistavaa on siinä, että Paavo-Petterillä pysyy jo lelu kädessä? Olet sanattomasti sitoutettu klikkaamaan tykkäystä ja ihasteleva kehukin olisi paikallaan.

Myönnän syyllistyväni tähän samaan ihkutuspäivittelyyn itsekin - mutta ihan pienissä määrin vain! Ei voi olla paha asia kertoa kaikille, miten tuo maailman ihanin pieni mönkijä osaa jo kääntyä selätä mahalleen, eihän? Nämä ovat asioita, joita lapsettoman on tosiaankin usein hankala hahmottaa niin mahtaviksi kuin ne vanhemmista ovat. Vaikka koetan hillitä intoani ja pitää nämä elämän kohokohdat perheen sisäisenä tietona, on oman vauvan kehityksen seuraaminen jotain niin kaunista katseltavaa. Luulen että moni lapseton on saattanut piilottaa nämä julkaisut uutissyötteestään, tai vähintään vakavasti sitä vaihtoehtoa harkinnut. Tätä arkaluontoisempia asioita en kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi jakaa suuremman yleisön tietoon, joten veikkaisin ulosantini olevan vielä ihan siedettävällä tasolla.

Lapsi on suurin lahja minkä elämä voi antaa ja näinollen ymmärrän ihmisiä, jotka kokevat tärkeäksi kertoa pienokaisensa kehitysvaiheista myös muillekin, mutta samalla olisi hyvä ymmärtää, että lapsi ei ole mikään lelu eikä lemmikki jota on kiva esitellä kaikille, vaan hän on myös oma persoonansa, joka ei itse voi mitenkään vaikuttaa siihen mitä tietoa tai kuvia hänestä verkossa jaetaan. Olenpa nähnyt niitäkin, jotka ovat postittaneet kaiken kansan nähtäville kuvia vauvoistaan luonnonasussaan, eli ilman minkään sortin vaatekappaleita. Tässä on järjenkäyttö himmentynyt jo pahanpäiväisesti. 

En tiedä onko kyse överiksi menneestä huomionhakuisuudesta, silkasta tyhmyydestä vaiko pelosta saada huono äiti -leimaa itselleen - nykyisin kun tätä leimaa jaellaan melko heppoisin ja hakemalla haetuin perustein. Jos et julkisesti puhu lapsestasi vaan hehkutat salitreenejä, shoppailureissuja tai työasioita, et selvästikään ole hyvä äiti vaan asetat muut hömpötykset lapsen edelle, ja jos taas puhut vain lapsista, sinulta kaikkoaa kaikki lapsettomat kaverit "kun ei se osaa puhua enää mistään muusta". Kaikkia miellyttävän kompromissin tekeminen voi olla haastavaa, mutta kannattaa pysyä ainakin kaukana molemmista ääripäistä. Lapsia saanut henkilökin osaa ja saa nauttia myös elämän muista elämän tarjoamista ilonaiheista ja vastaavasti annetaan lapselle itselle oikeus päättää mitä kaikkea hän haluaa vanhempana itsestään sanoin ja kuvin maailmalle kertoa. 

En itsekään olisi halunnut että oma äitini olisi jakanut muulle maailmalle tiedoksi kuvin ja sanoin kaiken taaperona tekemäni. Onneksi se oli vielä sitä kultaista 80-lukua jolloin moinen ei ollut mahdollistakaan, kiitos siitä.

Tiedän jo nyt, että kun prinsessamme ottaa ekat askeleensa tai sanoo ekan sanansa tai kun on aika ekan synttärin, sen saa ystäväni sosiaalisessa mediassakin jatkossakin tietoonsa - mutta niihin tiedonrippeisiin se aikalailla sitten jääkin. Oikein käytettynä sosiaalinen media on tervetullut lisä jakamaan elämämme kohokohtia ja arkisempiakin askereita läheisimmille, joita tähän kiireiseen nykyaikaan entistä harvemmin näemme - pääpaino elämisestä olisi kuitenkin kannattavaa keskittää ihan tuonne internetin ulkopuoliseen maailmaan.

Se siitä purkauksesta. Pääsinpä taas pätemään.

Tänään kävin kiertelemässä kaupunkia. Olivat Hynnisen kuvastudion seinälle hääkuvamme laittaneet, tilasimme sekä siitä että ristiäiskuvasta suurennokset kotiimme, ennen sitä ne ovat näyteikkunassa kansan katseltavana, tai ainakin toinen oli, toinen tulee myöhemmin. Hymyilin - 8 kuukautta ja tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Jatkoin vaunulenkkeilyä pitkin Kajaaninjoen rantaa. Ohitin siinä samalla paikan, joka toimi viime uutenavuotena häidemme jatkopaikkana - upea rantasauna Elias, hyvin erilainen syksyisessä asussaan kuin silloin, paksujen lumihankien reunustamana ja rakettien paukkuessa taivaalla - mutta silti täynnä hienoja muistoja. Kaikki ne hetket tulvahtivat mieleen, kun vietimme mieheni kanssa elämämme toiseksi parasta päivää. Parhaan varmasti arvaa kaikki, se oli lapsemme syntymä tottakai, melkein tarkalleen 4 kuukautta hääpäivän jälkeen. Nyt tuosta kauniista päivästä on jäljellä unohtumattomat kokemukset, reilu tunti videokuvaa, satoja valokuvia, pahvilaatikkoon pakatut hääpaikan koristeet, kasa lahjoja ja pukupussiin ripustettu, varta vasten teetetty ja itse suunniteltu hääpuku. Kauniit sormukset. Ja haikeus.

Ajattelimme ensin juhlia häät vasta tänä kesänä, kuitenkin kun perheenlisäyksemme ilmoitti tulostaan niin pian, aikaistimme hääpäivää ettei kaikki härdelli kasautuisi samaan aikaan kun meillä olisi pieni vauva hoidettavana. Ratkaisu oli onnistunut, talvihäistä ja varsinkin uudenvuodenhäistä raketteineen kaikkineen jäi kauniit ja tunnelmalliset muistot. Silti ihan pienesti harmittaa ettei omia häitä ole tulossa enää uudelleen - saman miehen kanssa tottakai - vaan se hetki ohi ja meni niin nopeasti. Ei ihme, että häiden jälkeinen masennus vaivaa monia morsiamia, naisethan suunnittelevat häitään jo pikkutytöstä lähtien. Miehet ottavat asian lunkimmin, heille tuntuu riittävän että ilmestyvät vain paikalle, sanovat tahdon ja saavat naisensa aviopuolisokseen, muun hössötyksen he voisivat mieluusti skipata kokonaan. Naisilla taas on usein päähänpinttymänä saada organisoida koko päivä aamusta myöhään yöhön ja stressata jokaisen yksityiskohdan sujumisesta prikulleen sulhasen jäädessä statistin rooliin, samalla kun se kauan odotettu päivä hupenee huomaamatta. 

Näin yleensä, omalla kohdalla meni vähän päälaelleen - en jaksanut tarpeeksi keskittyä suunnittelupuoleen vaan halusin vain mahdollisimman helposti ja mukavasti avioliiton satamaan viettämään mieheni kanssa sitä elämää, josta haaveilimme ja jota rakensimme. Häät olivat hulppean hienot ja samalla sopivan simppelit meidän molempien makuun, mutta silti toivon että olisin huomannut siinä päivässä muutakin kuin mieheni ja tuijottanut välillä muitakin kuin hänen silmiään. Mies lienee mielissään, vieraista en menisi vannomaan, vaikka kirkkain silmin he kertovat kivaa olleen. Haluaisin vain niin uusia kokemuksen, tehdä (perfektionisti, tiedän..) kaiken vielä paremmin ja suunnitella vielä paremman puvun. Pitää vieläkin kauniimman puheen miehelleni, askarrella taas kaikkia niitä kivoja kutsuja, koristeita ja kiitoskortteja.

Onkin sääli, että häät ovat oikeastaan ainoa kunnon juhla meidän suomalaisten elämässä. Onhan noita rippijuhlia, valmistujaisia ja kolmekymppisiä, mutta ei mitään muuta niin suurta panostusta vaativaa kuin häät. Pitäisikö rikkoa rajoja ja alkaa järjestää erilaisia juhlia, vaikka vain ihan huvin vuoksi? Elämä itsessään on hyvä syy pistää pippalot pystyyn. Kuka kieltää kyhäämästä kekkereitä keittiön kaapistojen kuuraamisen kunniaksi? Ei muutakuin pullo kuohuvaa ja kaverit kokoon kilistämään vaikkapa kuluneelle päivälle tai syksyn saapumiselle. 

Aina on syytä juhlaan.

Ei elämä ole niin vakavaa. Rutiineja voi rikkoa, normeja olla noudattamatta ja kaavoihin voi olla kangistumatta.

Puran parhaillani häähumun aiheuttamaa suunnitteluvimmaa omia valmistujaisia varten vaikka valmistumisen ajankohdastakaan ei ole vielä tietoa. Tiedän vain, että kaksi tutkintoa on viittä vaille valmiina ja tottavie minä niitä juhlin kun sen aika on. Sen jälkeen tai siinä välissä ehtii olla jos jonkinlaisia synttäreitä, joulua ja muuta juhlan aihetta, joten ei muutakuin tuumasta toimeen.

Ja ainahan voimme uusia vaikka vihkivalat?

Syksy ilman stressiä

Syksy on muutosten aikaa. Joka vuosi monet ihmiset palaavat rutiinit ja rajat rikkoneelta rellestyskaudelta, joka myös lomana tunnetaan, takaisin sorvin ääreen, ja nekin jotka työelämässä eivät vaikuta, hakevat hanakasti uutta suuntaa elämäänsä samaan tahtiin kellastuvien lehtien kanssa. Talvi keskitytään selviämään ja tallustetaan tasaisesti tuttuja polkuja, kevätauringon heräillessä havahdutaan haistelemaan uusia tuulia ja kesällä otetaan elämästä ilo irti helteiden sulattaessa monilta viimeisetkin järjenrippeet, kunnes tulee taas se syksy ja ratkaisujen hetki. Silloin päätetään, mihin suuntaan elämää lähdetään taas rakentamaan, jatketaanko entisellään vai olisiko elämällä kenties jotain muutakin tarjottavanaan. Niin kivasti vihertäisi ruoho siellä aidan toisella puolen.

Oman elämän suurimmat muutokset ovat melkein aina tapahtuneet syksyllä. Erot, muutot yhteen ja omilleen, opiskelut, suurimmat hankinnat, firman perustaminen, vuosi sitten alkanut raskauskin. Kesällä kaikki ajatustyö tuntuu liian työläältä ja talvi kuluu harrastusten ja perheen parissa tai sitten kirjan kainalossa käpertyneenä sohvan ja huovan väliin. Ihmisten paluu töihin ja koulujen alkaminen symbolisoi uuden kauden alkua, ja elämän jatkuminen ilman edes pientä muutosta tuntuu kaavoihin kangistumiselta. Pitikö se pistää auto vaihtoon! Tai vaikka asunto? No, uusitaan nyt edes sisustusta!

Tällä kertaa kanavoin omat muutostarpeet ostamalla varsin kattavan musta-valko-harmaa-ruskean vaatevalikoiman kaveriksi runsaasti kirkkaita ja kirkuvan värillisiä asuja, tekemällä opintojen loppuunsuoritussuunnitelman (kaksi tutkintoa viittä vaille valmiina) ja varaamalla miehen kanssa meille yhteisen kuherrusloman kylpylähotellin sviittiin joulukuulle hieman hääpäivää juhlistamaan. Jalkahoitoja ja hierontoja porekylpyineen tässä tarvitaankin lähestyvää kaamosaikaa torjumaan sekä pitämään parisuhteen kukoistuksessaan, mutta silti tuntuu että voisin tehdä paljon enemmänkin. Syyllisyys pukkaa päälle käydessäni läpi mielessäni salaa laatimaa tekemättömien töiden listaa. Nytkin voisin olla tekemässä jotain paljon parempaa kuin kirjoittamassa tätä! Ikkunat olisi pitänyt pestä jo keväällä ja kohta on jo pakkaset! Kasa toteutusta vaille valmiita piirrostöitä odottaa tekoaan, milloin viimeksi ehdin kirjoittaa aina aiemmin niin ahkerasti tehtailemiani runoja ylös? Haen hakemalla inspiraatioita, vaikka tiedän että niiden alituinen jahtaaminen karkoittaa viimeisetkin luovuuden rippeet. Salilla olisin voinut tehdä muutaman sarjan toistoja enemmän, kasa uusia reseptejä olisi kokeilua vailla, autokin on ollut tarkoitus vahata ja varaston seinät maalata. Mielipiteitäkin olisi kaikesta aina perusturvan hoidosta kaupungin parkkipaikkaongelman ratkaisuun.

Nytkin minun piti kirjoittaa tänne kaiken kattava essee asioista, joista minun piti vain saada olla vahvasti jotain mieltä - eikö muka ketään muuta vaivaa epäsuhta kotihoidontuen ja työmarkkinatuen välillä? Eikö muita kiinnosta kinata siitä, miksi uusi hallitus kaavailee nostaa polttoaineveroa? No ei itse asiassa minuakaan. Välillä on vain pakko päästä pätemään ja väittelemään asioista, joille ei aikansa niitä pohdittuaan nyt vain mahda mitään ja jotka tarkemmin ajatellen eivät paljoa edes kiinnosta.

Missä vaiheessa minusta tuli tällainen? Minähän se aina paasaan miehelle luentoja siitä, miten elämässä pitää osata elää hetkessä ja nauttia joka päivästä täysin rinnoin. Minunhan se piti olla - ja olen ollutkin - se boheemi ja huoleton taiteilijapersoona jolla kaikki elämän palaset eivät ole aina olleet järjestyksessä, mutta jolla on aina ollut kivaa.

Syytän yhä syksyä.

No, ehkä minussakin on syytä - ehkä minussa sittenkin piilee ikuinen pieni suorittaja. Ajassa ennen aikuisuutta, perhettä ja väistämätöntä vastuuta se vain pysyi piilossa odottamassa otollista hetkeä tulla esiin. Olin kyllä kova uurastamaan silloinkin, mutta vain silloin kuin se itselle sopi ja kun siinä oli tarpeeksi haastetta. Ehkä muutos tuli tarpeeseen.

Ehkä minun on nyt syytä pysähtyä paikalleni ja elää hetkessä, aivan kun olen aina ennenkin ohjeistanut muita.

Kun vain löydän sen kultaisen keskitien jolla yhdistää se huolettoman elämäntyylin vapaus ja perhe-elämän vastuu, että kykenen arvostamaan mieheni tapaa pitää elämä järjestyksessä pitkällä tähtäimellä, mutta samalla osaan elää jokaisen päivän kerrallaan - myös syksyllä. Talvesta kesään se sujuukin, mutta syksy tekee poikkeuksen vuodesta toiseen. Mikä on sääli, sillä nyt saapuva vuodenaika on mitä kauneinta luonnon väriloistoa, eikä siitä haluaisi haaskata hetkeäkään hukkaan.

Ei kuitenkaan niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tämän kaiken energianpuuskan keskellä sain kokeiltua pari uutta reseptiä, jotka ehdottomasti olivat kokeilemisen arvoisia. Molemmat ovat kasvisruokia, joista en aikaisemmin juuri ole innostunut, mutta nyt joudun syömään sanani. Ja molempiin kannattaa ehdottomasti käyttää juuri nyt parhaimmillaan olevia tuoreita juureksia ja vihanneksia - ei siis mitään metallinmakuisia purkkitomaattisoseita.

Tässäpä ne:

Tomaattikeitto

n. 1 kg tomaatteja 
1 porkkana

pari rkl öljyä 

1 iso sipuli 

2 valkosipulinkynttä 

4 dl vettä 

1 kasvisliemikuutio 

2 tl sokeria 

basilikaa 

(yrtti-)suolaa 

1 dl kuohukermaa (0,5 dl kuivaa valkoviiniä)

Kattilassa öljyssä kuullotetaan pilkotut sipulit, loput ainekset (paitsi kerma) silputaan ja lisätään joukkoon ja kiehutetaan hiljakseen puolisen tuntia. Keitto soseutetaan tasaiseksi sauvasekoittimella ja lisätään lopuksi kerma. Halutessaan joukkoon voi lorauttaa valkoviiniä. Koristele annos nokareella ranskankermaa ja tuoreella basilikanlehdellä. Keiton lisäksi sopii loistavasti paahdetut leipäkuutiot tai patonki. Jos kaikkea ei tule syötyä kerralla, pakasta rasioihin syksyn ja talven varalle!

Kasvispihvit

2 dl kermaa/kermaviiliä 

1 dl korppujauhoja 

1-2 kananmunaa 

1 sipuli 

4 isoa porkkanaa 

2 perunaa 

1-2 valkosipulinkynttä 

mustapippuria 

suolaa 

paprikajauhetta

Sekoita kulhossa kerma(viili) ja korppujauho. Lisää joukkoon raastetut porkkanat ja perunat ja pieneksi pilkotut sipuli ja valkosipulinkynnet. Lisää kananmuna tai kaksi, itse pistin kaksi vaikka alkuperäisessä ohjeessa oli yksi, pysyi paremmin pihvit kasassa. Mausta mieleiseksi. Paista pannulla seoksesta sopivankokoisia pihvejä molemmin puolin kunnes ovat kauniin ruskeita.

Vielä yksi resepti sarjassa "maailman parhaita", ohje jolla tekee loistavan pohjan kaikille makeille piirakoille. Ja helppo kuin mikä! Ei tarvi vispilää vaivata, riittää kun osaa sekoittaa kaikki ainekset sekaisin joten ei haittaa vaikka olisi peukalo keskellä kämmentä. Ehdoton esimerkiksi mustikka- ja omenapiirakalle. Otettu jostain aikaa sitten hävinneestä keittokirjasta joskus talteen.

Maailman helpoin (ja paras) piirakkapohja

2,5 dl vehnäjauhoja 

1,5 dl sokeria 

1 tl vaniljasokeria 

0,5 tl leivinjauhetta 0,5 tl ruokasoodaa 

1 kananmuna 

1 prk kermaviiliä 

75 g sulatettua voita

Kuivat aineet sekoitetaan keskenään ja joukkoon lisätään loput aineet, sekoitetaan varovasti tasaiseksi taikinaksi ja kaadetaan voideltuun ja jauhoitettuun vuokaan. Taikinasta riittää normaaliin piirakkavuokaan, tuplamäärästä pellilliseen. Päälle vain halutut marjat/hedelmät ja uuniin 200 c kunnes reunoihin alkaa tulla kullanruskeaa väriä.

Vielä yksi ruokavinkki, jota en nyt äkkiä muista maininneeni mutta joka on kokeilemisen arvoinen. Lapsena ja nuorena inhosin kaalilaatikkoa, mutta päätin yrittää tykätä siitä näin aikuisiällä. Tuunasin reseptiä hieman, ja eipä ole enää sitä ongelmaa että syömättä jäisi! 

Kannattaa kokeilla siis paistaa kaalisilppu voissa keittämisen sijaan, lorauttaa siirappia sekaan ja iso sipuli vielä joukkoon. Lihaliemen tai kaalin keitinliemen sijaan vuokaan ruokakermaa. Aivan fantastinen lopputulos jopa tällaiselle aiemmin kaalia inhonneelle!

Värikästä syksyä itse kullekin!

Ajatelmia arjen keskeltä

Elokuinen lauantai-ilta pimenee vaivihkaa. 

Ilmassa on selviä enteitä lähenevästä syksystä. Ilma on kosteanraikas, liikenteen äänet kantautuvat etäänä rivitaloalueelle, siellä täällä ajelee autoja. Istun suuren sohvan uumenissa käpertyneenä huopaan, katselen haikeasti hymyillen puuhamatolla pyörivää vauvaa. Eilen se oppi kääntymään jo selältä mahalleen, iso pieni tyttö. Mattokin käy kohta pieneksi neidin kierähdellessä välillä lattiaa peittävälle häräntaljalle. Puuhamaton kaarissa roikkuvat lelut kiinnostavat kovasti, kirahvin jalat kokevat kovia tytön kiskoessa ja kiljahdellessa niille. 

Uunissa alkaa tuoksua tuoreista mustikoista tehty piirakka, jos tekisin kohta kupillisen lämmintä suklaajuomaa ja testaisin miltä se piiras maistuu vaniljajäätelön kanssa. Tuskin pahalta. Hämärä valaistus luo kivaa syystunnelmaa, voisi laittaa muutaman kynttilänkin tuomaan sitä lisää. Olo on päivän kolmetuntisen kuntosalitreenin ja saunomisen jäljiltä väsyneen euforinen ja rentoutunut. Mies on illanvietossa pitkästä aikaa, juhlistamassa kesäloman loppua, tulee sieltä kohta kotiin, syö iltapalan ja sanoo sen minkä jokaikinen ilta ja aamu: Minä rakastan sinua. Minnikin saa osansa rakkaudenosoituksista ennen yöunia, isin oma kulta. Ja niin laskeutuu hetkeksi taas yön pimeä verho Kajaaninkin ylle voidakseen väistyä taas uuden aamunkoiton tieltä.

Tavallista, arkista elämää, mutta silti parasta mitä elämällä on tarjottavanaan.

Ei tajunnanräjäyttäviä tilanteita, ei draamaa, eikä vauhtia tai vaarallisia tilanteita. Niitä oli joskus, onneksi ne ovat kaukana takanapäin ja käteen niistä on jäänyt muistot ja paljon varoittavaa oppia vastaisen varalle. Nyt on tilalla lämmin syli, tutut ja turvalliset rutiinit, tasapainoilua opiskelujen, työelämän, perheen, ystävien ja harrastusten välillä. Parisuhteen hoitoa unohtamatta, sillä vanhoista virheistä viisastuneena tiedän ettei parisuhde pysy parhaana mahdollisena aivan omin avuin. Se saattaa arjen pyörityksessä jäädä toissijaiseksi jos sille ei järjestä erityistä aikaa vain sitä varten.

Huomasin juuri, että on kulunut aika tarkalleen tasan vuosi siitä, kun jännitimme yhdessä raskaustestin tulosta. Odotukset olivat varovaisen toiveikkaat, olihan pahoinvointiakin ollut jo tovin aikaa. Ja kuinka ollakaan, yritys oli tuottanut tulosta, ne pienet, punaiset viivat tikussa olivat meille ensimmäinen askel kohti elämää perheenä. Kaikkien kommellusten, pelkojen, jännityksen ja toiveiden jälkeen meille syntyi lopulta kaunis pieni prinsessa, jonka elämää olemme etuoikeutetut seuraamaan ja jonka kasvattamisesta aikuisuuteen olemme nyt vastuussa. Se on suuri, mutta palkitseva vastuu, joka ottaa paljon, mutta tuo moninkertaisesti enemmän tilalle.

Elämä on tässä ja nyt. Se ei ole eilen, se ei ole huomenna, se on tänään. Sanottuja sanoja ei voi saada sanomattomaksi, heitettyjä kiviä ei voi vetää takaisin, kulutettua aikaa ei voi käyttää uudelleen eikä jo sulkeutuneita ja taakse jääneitä ovia saada avautumaan. Mutta tärkeää on muistaa, että uusia ovia avautuu aina, kun vain ottaa ajoissa rivasta kiinni ja tarttuu tilaisuuteen. Mihin se ovi vie, on mysteeri, mutta siitä kannattaa ottaa selvää, sillä jos ei pelaa ei voi myöskään voittaa. Sanansa ja tekonsa voi jatkossa valita paremmin ja tuomitsemisen voi jättää sille joka itse on kokonaan synnitön.

Minäkään en ole ylpeä kaikesta mitä olen tähänastisen elämän aikana tehnyt, mutta olen hyvin ylpeä siitä kuka olen nyt. Minun ei tarvitse esittää ketään muuta, koska olen hyvä olemaan minä. Onni löytyy usein lähempää kuin moni luuleekaan, täytyy osata vain nähdä se metsä kaikilta niiltä puilta.

Kuluneita kliseitä, ehkä. Mutta silti niin totta.

Paino puntarissa

Se näkyy ja kuuluu kaikkialla. Ihmisten puheissa, asenteissa, suhtautumisessa. Uutisissa. Mainonnassa. Se alkaa jo hyvin aikaisessa vaiheessa.

Ai mikä? 

No, painon tarkkailu ja arvostelu. 

Jo neuvolassa tehdään käyriä ja puututaan painon kehitykseen, vaikka jokainen lapsi on oma yksilönsä ja kehittyy omaan tahtiinsa. Selvä ali- tai ylipaino on tietysti juttu erikseen, ja sen syihin on hyvä puuttua aikaisessa vaiheessa, mutta noin pääsääntöisesti luokittelu painon ja ulkonäön mukaan on mennyt yli äyräidensä. Varsinkin naisten kohdalla.

Luin juuri iltapäivälehden uutisen, jossa päiviteltiin liki nelikymppisen Geri Halliwellin "repsahtanutta masua". Järkytyin. 

En masusta, vaan uutisesta. 

Kuvaan paparazzin toimesta zoomattu maha oli synnyttäneelle ja sen ikäiselle naiselle mitä loistavin, mutta ilmeisesti ei uutisoijan mielestä. Olisipa kiva nähdä tämän "uutisen" kirjoittaneen henkilön oma rantakunto. Kissankokoisin kirjaimin otsikoiden ihmetellään, kun maha ei olekaan enää aivan sama kuin parikymppisen pyykkilautavatsa. Hei haloo, järjenkäyttö sallittua! Tämä yhteiskunta on pahasti vinoutunut. Samassa lauseessa sitten päivitellään kun nuorten naisten ja tyttöjen syömishäiriöt lisääntyvät. Liekö ihmekään kun naiset asetetaan jo nuorena tällaisten paineiden alle. Joku roti!

Samaan verrattavia ovat näiden keltaisen lehdistön edustajien vähintään yhtä tärkeät "uutiset" milloin kenenkin julkkiksen (lähes poikkeuksetta naisen) rantakunnosta, ja näiden lehtien verkkosivujen luetuimpiin uutisiin lukeutuu lähes aina joku kuvasarja milloin kenestäkin vähäpukeisesta naisesta. On tietenkin ihan hyvä jos meillä täällä Suomessa menee niin hyvin, ettei tärkeämpää uutisoitavaa löydy, mutta olisi aika saada jotkut rajat tälle pinnallisuuden määrälle. Vaikka itse olen aina puoltanut kuntoilua ja itsensä pitämistä kunnossa, en silti hyväksy kenenkään arvostelua tai luokittelua sen perusteella miltä joku näyttää. Valitettavasti tämä yhteiskunta ei vain toimi niin, sillä kaikessa hiljaisuudessa työpaikat menevät usein hoikille ja hyvännäköisille ja kaikkea tuotetta ja palvelua myydään mallin mitat täyttävien myötävaikutuksella. Ja tässäkin tähtäimessä ovat useimmiten naiset. 

Joo, onhan naisten vartaloita kiva katsella, mutta ei siitä tällaista yleisöhuvia tarvitsisi tehdä. Miehetkin kaljuuntuvat ja kerryttävät keskivartalon kesseliä iän myötä yhtä lailla, eivät kaikki vanhene yhtä tyylikkäästi kuin George Clooney. Joten olisiko aika lopettaa se huuteleminen ja antaa kaikkien kantaa kroppansa rauhassa julkiselta kritisoinnilta.

On totta, että Suomi on lihava maa ja näpäytyksen aihetta kohti terveellisimpiä elintapoja olisi, mutta yletön ulkonäön painottaminen varsinkin naisten ja etenkin synnyttäneiden ja ikääntyneiden sellaisten kohdalla tulisi lopettaa alkuunsa. Naisten, jotka lasta kehossaan kantamalla ja sen tähän maailmaan synnyttämällä ovat saaneet aikaan jotain niin ihmeellistä, tulisi saada olla ylpeitä myös sen kaiken jälkeen jättämistä merkeistä. On vastenmielistä nähdä etenkin siihen kohdistuvaa julkista arvostelua. Me kaikki vanhenemme aikanaan, emmekä voi enkä ainakaan minä edes halua näyttää koko ajan nuorelta naikkoselta vaan kannan elämän aikana väistämättä syntyvät muutokset kropassani kunnialla. Terveellisillä elämäntavoilla niiden syntyä voi helposti rajoittaa ja hidastaa muutenkin.

Suomalaiset ovat lihavia monestakin syystä. Kulttuurillisista syistä, elintason takia, varmasti osittain ilmastollisistakin syistä. Onko syy sittenkin genetiikassa? Pohdin tätä ilmiötä joskus syvemmältikin, luin aiheesta kirjankin nimeltä Ranskattaret eivät liho (Mireille Guiliano), mutta yksiselitteistä vastausta ei löytynyt. Ovatko suomalaiset tunnesyöppöjä? Onko syy sittenkin alkoholin? Juodaanhan Ranskassakin paljon viiniä. Siellähän sitä vasta intohimoisesti ruokaan suhtaudutaankin. Patongit ja juustot tekevät kauppansa ja onhan koko maa kulinarismistaan kuuluisa. Italiassakaan tuskin juuri karpataan, tai ainakin se on tehty hyvin hankalaksi kaiken sen pizzan ja pastan keskellä. 

Jätän tämän pohdinnan viisaampien harteille ja kerron muutaman sanan kuntoilusta.

Suomalaisen ja venäläisen kuntoilijan ero on selvä. Venäläinen kuntoilee vastentahtoisesti, vain näyttääkseen hyvältä, suomalainen siksi että se tuntuu hyvältä. Ja se todella tuntuu. Nyt kun olen kulkenut salilla taas tiiviiseen tahtiin, muutaman kerran viikossa, ja aloittanut salitreenien ohella myös ryhmäliikunnan eli jumppatunnit, on kroppa ollut kovalla koetuksella ja kipeä mutta vointi monin verroin parempi. Tämä yhdistettynä vähähiilariseen ruokavalioon ja kas kummaa, kaikki väsymys ja turvotus on poissa ja olo energinen. Lady Linellä onkin tarjota suuri valikoimia erilaisia jumppatunteja aina pilateksesta ja joogasta raskaaseen Bodypump -treeniin ja kaikkea siltä väliltä. Eilen hikoilin tunnin afrotanssia ja kamppailulajeja yhdistelevällä Freepower -tunnilla, sitä ennen reisiä, pakaroita ja vatsalihaksia vahvistavalla tunnilla. Myös tanssista tykkääville on oma tuntinsa, jossa yhdistellään mm. salsan ja flamencon askeleita. On BodyStepiä, spinningiä ja LadyFlexiä. Löytyy juoksumatot, crosstrainerit ja muut perinteiset kuntopyörät. Ja jotta tämä kaikki ei tapahtuisi täysin mukavuusalueen ulkopuolella, rentoutusta kaipaaville löytyy myös hierovat nojatuolit, suihku saunoineen ja solarium. Olen saanut monta ystävääkin innostumaan saliliikunnasta ja liittymään joukkoon mukaan. Tähän tasapainoksi vielä perinteisiä lenkkejä raittiissa ulkoilmassa ja kylläpä voi hyvin sekä kroppa että mieli.

Lopuksi vielä yksi elokuun ehdoton kohokohta - meidän pienestä hymytytöstä on tullut jo ääneen kikatteleva neitonen. Niin se aika vaan joutuu - pienestä, avuttomasta ja yöt valvottaneesta nyytistä on kasvanut jo kohta selältä mahalleen kääntyvä, puhetta pulputtava pienokainen joka nukkuu yötkin jo oikein mallikelpoisesti - menee nukkumaan joka ilta 23 jälkeen ja herää ekan kerran 7-8 aikaan syömään ja nukkuakseen vielä parisen tuntia lisää. En olisi ennen tätä kaikkea koskaan uskonut, miten palkitsevaa voi vanhemmuus olla. Jos mitään muuta hyvää en tämän elämän aikana tule saamaan aikaan, niin ainakin tiedän että se kaikkein paras mahdollinen asia minkä elämä voi antaa, on jo olemassa; oma rakas tytär.

Liikunnallista loppukesää kaikille!