Joulukuu huitelee jo puolessavälissä, mikä tarkoittaa että kohta on tämäkin vuosi päätöksessään. Jälleen yksi, hieno vuosi elettyä elämää lisää, ja alkamassa on uusi, johon voi soveltaa kaikkea aiemmilta vuosilta kertyneitä kokemuksia ja oppeja.
Viime päivät opettivat esimerkiksi sen, että ei minusta olisi asumaan pk-seudulle. No, sinne ytimeen ainakaan. Tuskin pikkukummassa sivummallekaan. Mietin, että miksi. Mistä tuli se fiilis minkä siellä niiden päivien aikana kohtasin kun siellä miehen kanssa aikaa vietin. Monet sanovat, että se on se kiire mikä on liikaa. No, näkeehän siellä kiirettä jos menee keskelle kaupungin vilskettä. On ruuhkaa, ratikoita, autoja, ihmismassoja, ääniä, valoja ja vilinää. Hiukankaan syrjemmällä keskustasta se härdelli kuitenkin hellittää, mutta silti kaipuu kotiin iskee kahta kovemmin. Vaikka reissu oli kaikin puolin kiva ja sitä kuuluisaa kahdenkeskistä laatuaikaa tuli vietettyä nyt ihan urakalla, oli upea fiilis tulla taas takaisin Kainuun lumiselle maaperälle ja palata arjen rutiineihin. Kai se koti tosiaan on siellä missä sydänkin on, ja vaikka muuta koetan vakuutella itselleni, ei se nälkämaan korpiseuduilta hevin ole irtautumassa. Saapa nähdä tuleeko lähitulevaisuuden asuinpaikka vaihtumaan vai pysyykö entisellään, ilmassa on sen suhteen vielä kovin monta avointa kysymystä.
Juha Tapio esiintymässä Stockmannilla
Ravintolaruokiinkin voi näköjään kyllästyä, sillä viiden päivän kahviloiden, pizzerioiden ja ravintoloiden ruokalistojen testauksen jälkeen oli ensimmäisenä kotikamaralle päästessä mielessä kokata perinteinen makaronilaatikko. Vaikka tulipahan testattua mm. Dennisin kuuluisat pizzat, mutta kyllä kotiruoka on aina oma juttunsa! Silti Stockmannin herkkuosastolla kierrellessäni en voinut välttyä hetkelliseltä ajatukselta, josko sinä päivänä jos ja kun voittaisin lotossa, ostaisinkin kaikki ruuat valmiina enkä koskaan enää likaisi omia pikku kätösiä ruuanlaiton askareisiin. Viimeistään siinä makaronilaatikon äärellä se hetken hairahdus meni kuitenkin ohi, ja hyvä niin. Kokkikokeiluja siis tiedossa jatkossakin.
Tallinnan satamassa
Keliolosuhteet päättivät koetella visiittiämme Viron puolelle, sillä merellä myllersi juuri niihin aikoihin melkoinen myräkkä. Onneksi pahin ehti kuitenkin laantua ennen meidän laivan lähtöä, mutta kyllähän tuo aallokko silti meinasi kyytiläisiään keinutella. Suuremmilta pahoinvoinneilta kuitenkin vältyttiin ja reissu Tallinnaan oli oikein onnistunut. Kaikki aika maissa vaan meni ostosten tekoon, mikä on vähän sääli koska Tallinnassa olisi taatusti ollut paljon muutakin nähtävää. No, kesällä koittaa taas uusi reissu etelään joten josko kävisi kiertelemässä siinä samalla myös Viron puolella uudemman kerran, varsinkin vanha kaupunki kiehtoisi, mutta nyt sen näkemiseen ei aika eivätkä vuorokauden valoisat tunnit olisi riittäneet. Suunta Suomenlahden yli siis taas suvella!
Tallinnan valoja
Pitkästä aikaa muuten sivuhuomautuksena uusi Guess -päivitys: reissusta tarttui mukaan harmaa, komea Avignon Medium Box Satchel. Muuten ko. merkin veskavalikoima oli tällä kertaa omaan makuun vähän valju sekä Suomen että Eestin kamaralla.
Tuli tuossa aiemmin myytyä pois muutama kaappiin kertynyt Guessin laukku, mutta yhtä en, enkä myy, syystä että sillä on tunnearvoa. Juttu juontaa juurensa kevääseen, kun miehen kanssa luin lehdestä naureskellen, että rapakon takana on tapana tuoreen isän ostaa lapsensa äidille niinsanottu "push present", lahja kovasta synnytysurakasta. Huvittuneena Amerikan käytännöstä en olisi osannut arvata, että miespä osti sitten juuri tästä samaisesta hyvästä laukun. Ja se laukku pysyy, tiikeriraidallinen Guessin Bobcat.
Pohdinpa reissun mittaan muutakin. Jokaisen olisi hyvä joskus oikein ajan kanssa tutkiskella omaa sisintään, ja nyt (en tosin ekaa kertaa) päädyin pohtimaan omaa persoonallisuutta. Erilaisuushan on toki rikkaus, että sen puoleen minua ei ole koskaan haitannut se että joissain asioissa olen varsin omalaatuinen. Yhä vahvemmin vakuutun luonnehoroskooppien paikkansapitävyydestä. Kuvaus härästä voisi olla melkein suoraan kuvaus minusta. Rauhallinen, mukavuudenhaluinen, herkkä, taiteellinen, pitkäpinnainen mutta äärimmilleen ärsytettynä pelottavan pitkävihainen ja temperamenttinen. Minulta puuttuu jotenkin kyky jaksottaa tunteenpurkauksia tasaisemmiksi, sen sijaan tarkkailen sivusta aikani, venytän pinnaa pitkälle, niin pitkälle että se viimeinenkin pisara on jo ylitetty, ja sitten tapahtuu sellainen hallitsematon tunteenpurkaus että järkiajattelu on mahdotonta ja seuraukset usein peruuttamattomia. Ihmissuhteissa olen alkuun erittäin varauksellinen ja tuntemattomia kohtaan usein jopa turhan tyly, ennenkuin uskallan raottaa sitä kovaa kuorta joka peittää alleen hyvinkin herkän persoonan. En tiedä onko se vain henkilökohtainen ominaisuus, vai olenko tietämättäni antanut elämän muokata minusta sellaisen. Herkät ihmiset kun joutuvat tässä kylmässä maailmassa kehittämään itselleen jonkin puolustusmekanismin kaikelta pahuudelta, ja usein se tarkoittaa paksua panssarikuorta jonka sisään ei kukaan sivullinen pääse eikä näe. Ajan myötä siitä kuoresta kehkeytyy itsestäänselvyys jota ilman ei edes osaa olla. Jonkun ihmisen päästäminen lähelle vaatii siis paljon luottamusta, aikaa ja vaivaa, mutta se on silloin pysyvää lajia. Ehkä juuri siksi olen jopa raivokkaan lojaali läheisiä kohtaan ja juuri heidän loukkaukset ovat niitä jotka satuttavat pahasti, kun taas ulkopuoliset ihmiset ja heidän sanomiset tai tekemiset ovat yhtä kuin ilmaa.
Mitä sitten olen tähän liittyen pohtinut; onko tämä hyvä vai huono seikka? Ehkä kumpaakin, tilanteesta riippuen. Se on ollut hyvä keino suojella itseään ja auttanut erottelemaan oikeasti tärkeät ihmiset vähemmän tärkeistä - määrä kun ei koskaan voi korvata laatua. Toisaalta mietin joskus, menettäisinkö paljon, jos sittenkin ottaisin riskin ja olisin avoimempi ja vastaanottavaisempi kaikelle uudelle? Mottona on yleensä ollut kaikki "elämä on tässä ja nyt" -tyyliset päätelmät, mikä sotii tältä osin hieman tätä omaa toimintatyyliä vastaan. En vain ole kokenut tarpeelliseksi tai olennaiseksi sitä, että täysillä elämiseen omalla kohdallani kuuluisi myös varaukseton sosiaalisuus ja kaiken uuden vastaanottaminen, vaan minulla on ollut oma tapani ottaa elämästä ilo irti. Vanhassa vara parempi, mitä sitä hyvää muuttamaan, sanotaan, ja omalla kohdalla se on ollut toimiva tapa menetellä, mutta ehkä silti vaikka pienimuotoisena uudenvuodenlupauksena voisin yrittää höllätä hiukan, Mitä haluaisin kuitenkin muiden ymmärtävän, on se että en ole tahallani syyttä ilkeä tai ennakkoluuloinen ketään kohtaan, minulla on vain oma tapani elää tätä elämää kuten jokaisella muullakin on omansa, kaikki niistä ovat aivan yhtä oikeita.
Jotain iloista uutista loppuun; vuosikausien pääkivun ja lääkärirallin jälkeen on löytynyt jotain helpotusta tähän varsin viheliäiseen vaivaan. Olen nimittäin aloittanut fysioterapeutilla käynnin, hyvin tuloksin. Koko niska- ja hartiaseutu on niin pahasti jumissa, ettei ole mikään ihme jos pääkipu on vaivannut! Pari kertaa on nyt takana ja olo kuin eri ihmisellä. Täytyykin ottaa jatkossa tavaksi käydä säännöllisesti hierojan tai fysioterapeutin vastaanotolla, josko tästä vaivasta sillä pääsisi eroon tai ainakin vähemmäksi. Lupaavalta näyttää!
Tuomaan markkinat Senaatintorilla. Eikä lumesta tietoakaan!
Eteläinen Suomi on vielä vailla lumipeitettä, täällä Kainuussakin kelit on niin lauhat että vähän hirvittää hupeneeko hanget kokonaan mutta toivotaan, että jouluna olisi maa valkeana, olisi oikea joulutunnelmakin sitä myöten taattu. Hyvää joulun odotusta vaan jokaiselle!
