3. luukku: Ajatelmia

Kaunista kolmatta joulukuun päivää!

Tässä joulukalenterin luukussa avautuukin yksi Muumien viisauksista. Muumeilta voi oppia hurjan paljon elämästä, siitä miten se kannattaa ottaa ja elää. Yksi suosikkisitaateistani onkin seuraava Muumipapan lausahdus:

"Elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan."

Elämä tapahtuu, asioita tapahtuu, joka päivä. Vaikka eri päivät voivat olla hyvin erilaisia keskenään, pääasiat pysyvät kuitenkin aina samoina. Aamu tulee joka yön jälkeen, ilta seuraa päivää. Joulu tulee joka vuosi, maa kiertää aurinkoa, kello kulkee samaa tahtia, vuodenajat vaihtuu. Ympäröivä maailma on samanlainen kaikille. 

Sama aika ja paikka voi kuitenkin avautua täysin erilaisena kahdelle eri ihmiselle. Kaikki riippuu siitä, miten maailmaa katsoo. 

Joku katsoo ikkunasta ulos ja näkee vesisateen, kiroaa kurjaa keliä ja päättää olla lähtemättä ulos ettei kastuisi. 

Toinen näkee saman vesisateen ja lähtee ulos nauttimaan raikkaista tuoksuista, vesipisaroiden tunteesta kasvoilla ja sateen ropinan soivan musiikkina korville.

Joku juoksee kaupungin ruuhkassa, katse maassa, ettei tarvitse nähdä muiden kasvoja tai katseita. Kiire on, vaikka oikeastaan todellista kiirettä ei ole. Kiireiseltä kuitenkin kuuluu näyttää, kun kaikki muutkin ovat. Vastaantulevat ihmiset ärsyttävät; miksei tuokaan vanhus tajua antaa tilaa ahtaalla jalkakäytävällä, että kiireisemmät pääsisivät ohi? Eikö tuo äiti osaa opettaa lapselleen, että kävelee sivummalla eikä törötä tien tukkona? 

Toinen kävelee saman kadun toisella reunalla, pysähtyy katselemaan kauniita rakennuksia ja miettii niiden tarinaa; tuokin liike tuossa jo satavuotias, miten arvokas osa kaupungin historiaa se onkaan. Katselee kulkevia ihmisiä, miettii heidän elämäntarinoitaan. Tuo vanha nainenkin tuossa, joka koettaa parhaansa mukaan taapertaa kiireisempien ja nuorempien kassakulkijoidensa seassa, millaisia tarinoita hänelläkin olisi kerrottavanaan? Onkohan hänellä ketään, jolle kertoa niitä, vai katoavatko ne tarinat aikanaan hänen mukanaan? 
Äiti taluttaa pikkulasta, joka ottaa haparoivia askelia eteenpäin, kompastuu kiireisemmän kävelijän tuupatessa takaa ja alkaa itkeä. Urheasti kuitenkin nousee viimein uudelleen, ja silmät alkavat loistaa jälleen, kun kävely lähtee taas sujumaan. 

Kaikki on kiinni siitä, miten maailmaa katsoo. Tilaisuuksia, tarinoita, tapahtumia, niitä tapahtuu koko ajan kaikkialla, meidän pitää vain avata aistit ja osata kuunnella. Ihmeitä voi nähdä ihan arkipäiväisissäkin asioissa, kun ottaa kaiken eteen tulevan avoimesti vastaan.

Pieniä ja suuria ihmeitä kaikkien päiviin!