...ainakin melkein.
Nimittäin totuttuun tapaan tiivis työnteko on pitänyt tehokkaasti pois piruudenteosta ja turhasta lorvinnasta, mukaanlukien myös tämän blogin päivityksestä, edelliskerrasta kun on kertynyt aikaa jo kuukauden päivät.
Kuukausi tästä hetkestä eteenpäin ulkona pitäisi kaiken järjen ja kalenterin mukaan näyttää huomattavasti tämänhetkistä keväisemmältä. Valtaisat lumimassat toki saattaa hivenen viivyttää hiirenkorvien ja vihertävien nurmien ilmestymistä maisemiin, mutta joka vuosi se kaikkeen kukkaansa puhkeava luonto on sieltä talven niskan taitettuaan esiin tullut.
Niinkuin ihan kaikessa muussakin, myös työnteon määrässä liika on liikaa. Nyky-yhteiskunta on kaikessa raadollisuudessaan sellainen, että vain vahvimmat pärjää ja työelämässä jos missä sen jäljet näkyvät selvästi. Työttömyys on erittäin vakava ongelma, ja töiden vähyyden vuoksi kaikista tarjolla olevista töistä taistellaan hampaat irvessä ja otetaan vastaan kaikki saatavilla olevat työt, mikä taas johtaa helposti työuupumukseen ja pahimmillaan työkyvyttömyyseläkkeelle ja mielenterveysongelmiin. Toinen ääripää on jatkuvan työttömyyden aiheuttama syrjäytyminen ja masentuminen, mistä johtuen taas saattaa henkinen tasapaino pienellä ihmisellä järkkyä. Sillä minkä muun tekijän avulla rakennamme oman identiteettimme yhtä vahvasti, kuin työn? Työ, toimenkuva, ammatti, kaikkien kautta muodostuu kuva siitä, keitä olemme. Sitä kysytään kaikkialla, jokaisessa byrokratian ihanuuden mukanaantuomissa kaavakkeissa halutaan heti nimen ja sotun jälkeen tietää, mitä teet työksesi. Voidaksesi olla vakavastiotettava ihminen, jonka mielipiteitä kannattaa kuunnella, sinulla on ensin oltava ammatti. Sen perusteella tuntematon ihminen muodostaa ensivaikutelmansa - on vissi ero sillä, onko uusi tuttavuus rakennusinsinööri, eläinlääkäri, rokkibändin rumpali, toimistovirkailija vaiko "vain" työtön. Ihmiset hakevat epätoivoisesti omaa paikkaansa tässä hektisessä ja vaativassa yhteiskunnassa, joskus maksaakseen siitä kohtuuttoman kovan hinnan. Fyysinen ja henkinen vahvuus on työelämässkin selvä etu, ja varsinkin psyykkeen horjumista helposti vähätellään ja siitä huolta kantava ihminen korvataan helposti uudella, nuorella ja innokkaalla, jonka usko ja voimat niska limassa raatamiseen eivät ole vielä peruuttamattomasti horjuneet ja jonka epävarmuutta ja sinisilmäisyyttä käytetään helposti hyväksi.Kukaan ei katso kieroon, jos olet sairaslomalla murtuneen nilkan tai influenssa-aallon takia. Mutta entäs sitten, kun otat saikkua työuupumukseen tai kaikenlaisiin henkisiin ongelmiin? Esimerkiksi unettomuuteen ja ruokahaluttomuuteen, jotka ovat usein selviä oireita alkavasta loppuunpalamisesta. Helposti silloin tulee leimatuksi laiskaksi turhastavalittajaksi, vaikka fyysiset vaivat on lähestulkoon aina parannettavissa, mutta kuinka korjataan se, kun päänupissa alkaa isopyörä heittää?
On välttämätöntä, että osataan ottaa hyvällä omallatunnolla lisähappea jos työtahti alkaa ahdistaa, sillä vaikka ei työttömyyskään niin ei taatusti ylityöllistyminenkään tee hyvää kenenkään mielenterveydelle. Virkeä ja motivoitunut työntekijä on kaikkien etu, eikä itsensä pitäminen liian kiireisena tee kenestäkään sen tärkeämpää ihmistä. Kukaan kun ei ole korvaamaton.
Siinäpä taas suuria ja syvällisiä mietelmiä näin sunnuntai-illan tunnelmissa, seuraavaksi sujuvasti kevyempiin aiheisiin.
Uusi laukku saapui omistajalleen onnellisesti, eli tämä vastikään esitelty Guessin Army Boot Camp -maastokuvioinen harvinaisuus. Muutenkin vaateostoksia on tässä kuussa tullut tehtyä sen verran runsaasti, että pitää koittaa hillitä pahempia shoppailuhimoja tovin aikaa, varsinkin kun ne ei ole ainoita menoja mitä eläminen vaatii. Pelkästään Audin puolitoistatuntinen käyttö Laakkosella tuli maksamaan liki 300 e! Ihanan kallista, mutta elämä on...nyt on ahtopaineensäätöventtiili uusittu ja kaukosäätimeen on lähetin vaihdettu tuliterään, niin toimii kaukosäätöinen keskuslukituskin taas niinkuin pitääkin.
Listasin tuossa päivänä eräänä kauniina ylös paperille toimenpiteitä, mitä Audiin on viimeisen vajaan parin vuoden aikana tehty, ja ei siinä kyllä enää paljon vanhaa osaa ole! Konehuoneen puolellekin on pistetty tuliterää tavaraa vanhojen tilalle koko auton arvon edestä, joten autohan alkaa olla kohta uutta vastaava..siinä ei paljon 340 tkm mittarissa enää kerro edes puolta totuutta.
Otettiinpa tuossa valokuvasta harrastavan työkollegan kanssa sarja omasta mielestä varsin hienoja poseerauskuviakin, kun yhdistimme osaamiset samaan nippuun. Minä kuvattavana + toinen osapuoli kameran takana + kamerana Canon EOS 1000D = tuloksena kuvia, joita kehtaa esitellä, vaikka tämän itse sanonkin. En nyt sano sitä, että se ihastelun kohde olisin se minä siinä kuvassa, vaan kokonaisuus, jossa yhdistyy kaikki; harkitut kuvakulmat, valaistukset, kuvausympäristö ja esteettisyys. Kesän tullen olisi tarkoitus ottaa runsaasti erilaisia tyylikkäitä tilannekuvia luonnon helmassa, mutta vaikka niissä mitään lasten silmille kelpaamatonta ei olekaan, ei niitä ole alunperinkään tarkoitus laittaa kaiken kansan nähtäväksi, etupäässä omaksi iloksi omaan kuvakansioon vanhuuden päivien muisteloiden varalle. Hyvä maku on se ensimmäinen ja tärkein seikka, josta ei tingitä. Tällä hetkellä jo otetuista kuvista muutama on esillä omille kavereille Facebookin kautta, joten sieltä voi tuttavapiiri käydä kuvaajan työnjälkeä katselemassa.
Kevät on muuten kaiken muun kivan ohella siitä kivaa aikaa, että se tuo taakse jääneiden vuosien parhaat muistot mieleen. Tänäänkin aurinkoisessa säässä lenkkeillessäni muistin yhtä jos toista, jo unohdetuiksi luultuja seikkoja menneiltä vuosilta. Kävelin samojen Puistolan maisemien halki, jossa kuusi vuotta takaperin vietin ehkä tähänastisistä kesistä parhaan. Ensimmäinen oma asunto, kuuma kesä parhaimmillaan, kaikki ne uudet ja ihmeelliset kokemukset, ihmiset ja hetket kun oli yöttömät kesäyöt, Kajaanin kylänraiteilla oli vielä jonkinlaista elämää ja kuuma asfaltti poltteli varpaita. Kävelin tänään myös ajatuksiin uppoutuneena tienlaitaa, kun ohi hurahti häivähdys teinivuosilta, Wundereille tuoksahtava amisauto, josta muistin oitis vuoden 2002 ja ekan yhteisen auton silloisen poikakaverin kanssa, kyseessä oli legendaarinen Ford Taunus vm. -80. Eihän se kaunis ollut, ruma ja kömpelö rohjake, mutta siinä oli sitä jotain! Sen jälkeen seurasi vielä toinen samanlainen, jos mukaan lasketaan isän omistamat Taunukset, oli kyseessä jo neljäs samanlainen pihaamme koristava menopeli. Muistan kuin eilisen päivän, kun ajoimme Taunuksen Forssasta asti yötä myöten heinäkuisena ja kuumana päivänä Paltamoon saakka, Karjalanvaaran maalaismaisemiin ja heräsin aikaisin aamulla yökasteen peittämällä pihanurmella kävellen pesemään ja vahaamaan auton kaikkeen siihen komeuteensa, jonka siitä irti saattoi saada. Taustapeilissä riippui mikäs muu kuin keltainen vanilja-Wunderbaum ja sisustaa täydensi aito ja alkuperäinen nuppimankka, josta kuunneltiin C-kaseteilta Irwin Goodmania, Jonna Tervomaan lapsuusajan biisejä ja Kake Randelinin kultaisten nuoruusvuosien ikimuistoisimpia biisejä. Noina aikoina kävin Seppälän maatalousoppilaitosta ja Valtra 6400 oli allekirjoittaneen suosikkiajopeli, sittenkin kun upouusi Hi-Tech oli koulun uusin tulokas traktorien jatkeeksi ja kuumin puheenaihe hetken aikaa. Elämän täytti asuntolaelämä, maaseudun tuoksut pistävästä AIV-rehusta pihattoon levitettävän turpeen ja vihertävän kuivatun heinän aromiin, koneet traktoreista ja paalaimista 80-luvun amisautoihin joita parkkipaikka oli puolillaan 90-luvun auton ollessa vielä kova sana.
Näitä kaikkia ja paljon, paljon muuta tulvi tuossa lenkkeillessä mieleen auringon lämmittäessä ja ladatessa sisäisiä akkuja täyteen. Vaikka vuodet vaihtuu ja viikot seuraa toistaan, on onni että muistot säilyy! Ilman niitä koko elämä olisi hukkaanheitettyä. Vielä pitkien aikojen jälkeenkin voi elää nuo koetut hetket uudestaan ja uudestaan; tuoksujen, valokuvien, muistiin painuneiden kokemusten kautta.
Jos jotain toivon niin sitä, että sitten kun olen "iso", omistan pienen omakotitalon taajaman ulkopuolella, pari hevosta ja elän työn ja siviilielämän kanssa sopusoinnussa, ajan edelleen joko Audilla tai 3-sarjan Bemarilla, osaan elää yhä hetkessä mukana niinkuin tähänkin asti, jotta sitten vanhana olisi rutkasti mieleenpainuvia muistoja jäljellä, eikä tarvitsisi katua mitään tekemättä jätettyä.
Voisinpa vaikka myös entisöidä autotalliin talteen 80-luvun vaihteen Taunuksen nuppimankkoineen ja Wundereineen kaikkineen.
