Lumet suli ja räntä- ja vesisateet tuli tilalle pimentämään entisestäänkin pimeää ja synkkää marraskuuta. Mutta kaikeksi onneksi tuo synkkyys rajoittuu vain ympäristöön, eikä mielentilaan, ja senkin kestää kun tietää sen olevan väliaikaista.
Asiat rullaavat varsin hyvin omalla painollaan. Audi alkaa olla Laakkosella valmiina ja katsastusta vaille, sisustusvimmakin on vauhdissaan. Ostin asuntoon kaksi uutta, punaista ja paksua karvamattoa, sillä päätin vakaasti, että minun asunto sisustetaan sitten mustan ja punaisen värein tästä alkaen. Tuleva sohva on oleva kirkkaan verenpunainen kuten nämä matotkin ja kävin tuossa tilaamassa Eurokankaalta samansävyiset verhotkin. Mustia paneeliverhoja minulla jo valmiiksi onkin. Väriteema sopii lisäksi aivan loistavasti jouluun, ei tarvita enää kuin muutamat jouluvalot (makuuhuoneessa on jo usein kappalein, jee), kartonkinen tonttu ikkunaan ja jokunen kynttilä niin asuntohan suorastaan huokuu joulun tunnelmaa.Käytiin tuossa päivänä eräänä siskon kanssa levittämässä joulumieltä laajemmallekin, kun väsäsimme Tiimarissa yksinäisille vanhuksille jaettavaksi tarkoitettuja joulukortteja. Toivottavasti taas muutamalle tulee sen johdosta parempi joulu!
Paavo -kissalle ollaan kovasti kaavailtu kissakaveria tänne, kun meinaa olla niin ihmisriippuvainen ja hellyydenkaipuinen kissa, ettei ihmisten huomio millään tunnu riittävän. Eli kissanpentukin tässä on vähän katselussa.
Onnelassakin kävin peräti kahtena iltana, perjantaina ja lauantaina, kuskin roolissa tottakai. Molemmista reissuista kertyi tällä kertaa paljon hyviä muistoja, mikä ei ole ollenkaan sanottua varsinkaan silloin, kun Kovalaisen klaani on ottireissulla. Kokemusta on, todellakin. Niistä kommelluksista saisi sellaisten paljastus- ja kohukirjan aikaan, ettei tosikaan. Mutta nyt molemmat illat olivat kaikinpuolin onnistuneita, ja ilmoille vilahti valoa tunnelin päässä sen suhteen, että Kovalaiset ehkä sittenkin osaavat olla ihmisiksi, jopa juovuksissa. Nyrkit eivät heiluneet, herjatkaan eivät pahemmin lennelleet (ehei, ei Kovalaiset oikeasti välivaltaisia urpoja ole, mutta ärsytettynä varsin vaarallisia), kaikki oli vallan sopuisaa ja tanssilattiallakin tuli taas vaihteeksi hieman jorailtua menemään. Iloista pikkujouluporukkaa oli sankoin joukoin liikenteessä, eikä edes taivaalta satanut räntä ja loputon pimeys saaneet mieliä matalaksi.
Onneksi sentään tämä vuoden masentavin kuukausi sijoittuu opiskelujen suhteen loistavasti kohdilleen - etäopiskelut jatkuvat edelleen aina joulukuun alkuun saakka, jolloin koulumiljöö kutsuu taas. Olisi kieltämättä viime viikkoina saanut motivoida ja tsempata itseään ties millä ja laittaa melko isoa porkkanaa tikun nokkaan houkuttimeksi, että olisi oikeasti yksinkertaisesti jaksanut nousta aamulla kuuden maissa ylös ja opiskella täysiä kahdeksan tunnin koulupäiviä vieläpä niin, että päähänkin olisi jäänyt jotain. Yleensä se ei tuota edes pahempaa ongelmaa, mutta yksinkertaisesti tämä jatkuva pimeys saa kummasti pahimmat energiapuuskat laantumaan, ja välillä voisi nukkua melkein ympäri vuorokauden - ainakin kovasti tuntuu siltä.
Tälläkin hetkellä tuntuu, kuin maan vetovoima olisi jotenkin voimistunut ja vetäisi puoleensa magneetin lailla, ja arkisetkin askareet meinaavat tuntua jotenkin ylitsepääsemättömiltä ja tekisi mieli vain maata sängyssä, lukea lehtiä, nukkua ja katsoa ehkä jopa jonkun leffan aina väliin.
Ja syödä, tottakai. On fakta, että kansa lihoo aina talviaikaan muutaman kilon. Kylmän, märän ja pimeän vuodenajan takia energiavarasto riittää hädintuskin arjen pyörittämiseen ja mielekäs tekeminen on helppo korvata syömisellä. Itse kuitenkin olen onneksi jaksanut tsempata itseäni kulkemaan säännöllisesti salilla liikkumassa, ja se pitää ruokavalion myös aisoissa, kun ei millään halua haaskata tuntikausien rehkimistä suuntaamalla suoraan salilta lähimmälle roskaruokapaikalle. Sitäpaitsi hedelmien ja vihannesten syöminen tähän vuodenaikaan saa mielen piristymään vitamiinimääriensä ansiosta korkeammalla. Kotitekoista marjamehua on myös kulunut pullotolkulla ja kuntosalitreenien myötä on voinut hyvällä omallatunnolla kiskoa harva se päivä naudan pihvejä ääntä kohti proteiinin saannin varmistamiseksi ja lihasvoiman vahvistamiseksi. Piti vielä pelata varman päälle ja hakea apteekista kalkki-/vitamiinitablettipurkillinen korvaamaan auringonpaisteen puutteen aikaansaamaa D-vitamiinin puutostilaa ja lisäämään kalsiumin saantia, koska allekirjoittanut ei juuri maidon juontia harrasta (joku pahe se minullakin pitää vissiin olla..).
Kuntosalista puheenollen johtui mieleen eräs lieveilmiö, joka on ajoittain sekä siellä että muuallakin tässä nyky-yhteiskunnassa selvästi havaittavista ja josta meikäläisen on tottakai pakko päästä purkautumaan. Nimittäin kiire ja sen ihannoiminen. Kiireestä on tullut suorastaan muotia. Viimeksi tänään salilla väkiselläkin kuulin naisporukan keskustelua, josta päällimmäiseksi jäi mieleen se, miten aikataulutettua ja organisoitua heidän elämänsä oli. Pullantuoksuinen kotiäiti on jo aikaa sitten ilmeisesti ollut "out" ja kova ja kiireinen uranainen sen sijaan "in". Annetaan ymmärtää, että on tavoiteltavaa pitää itsensä niin kiireisenä, että nipinnapin ehditään käydä salillakin näyttäytymässä ja jokaviikkoisella spinningtunnilla trendikkäästi pyörähtämässä, joka jälkeen onkin taas se-ja-se meno edessä ja koko lähitulevaisuuskin on buukattu jos jonkinlaista menoa ja meininkiä täyteen.
Itselle sellainen touhu tuntuu enemmänkin kuin vieraalta, sillä spontaanina ja impulssiivisena ihmisenä sitä tarttuu helposti hetkeen eikä liikoja edes halua suunnitella tulevaa. Sitäpaitsi omasta mielestä pullia pyöräyttelevä kotiäiti on aivan yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin nykyaikainen uranainen, varsinkin ihmisenä, koska naisena tässä maailmassa ja etenkin bisnesmaailmassa pärjääminen vaatii veronsa ja väkisinkin muuttaa ihmistä helposti kovaksi, tunteettomaksi ja liian itsetietoiseksi. Elämästä on osattava nauttia se vähä aika mitä sitä täällä eletään, eikä se ainakaan oman näkemyksen ja kokemuksen mukaan onnistu määrittämällä itsensä ehdottomasti ja sokeasti vain saavutettujen asioiden, kiireellisenä pitämisen ja kalliiden harrastusten kautta.
Toisenlaistakin menoa olen salilla pistänyt merkille, tällä kertaa positiivisempaa, ja siitä heräsi itsellekin itämään ajatuksen siemen. Huomasin siinä pukuhuoneessa vaatteita vaihtaessani kahden naisen kaikessa rauhassa suunnittelevan yhteistä päivän- ja illanviettoa, ja mietinkin että miksei sellaista voisi harrastaa yleisemminkin. Jo ennestään jurot suomalaiset ja vielä sitäkin jurommat kainuulaiset tuppaavat vetäytymään helposti omiin oloihinsa ja viettävät aikansa kotona neljän seinän sisällä oman perheen tai puolison parissa. Pimeä ja synkkä vuodenaika vain pahentaa tilannetta, eikä ulos lähdetä kuin pakon edessä ja tuttujen kanssa pidetään yhteyttä enää Facebookin kautta tai tervehtimällä lyhyesti Prisman kassajonossa. Näiden naisten yhteisistä suunnitelmista viettää aikaa yhdessä salikäynnin lisäksi ruoanlaiton ja muun kivan merkeissä toi mieleeni nostalgiaa herättävät tunteet ja muistot vanhoista kunnon "tyttöjen illoista", joista voisi joustavasti soveltaa erilaisia vaikkapa naisten, pariskuntien tai kaverusten välisiä illanviettoja.
Tämä ei nyt tarkoita vain sitä, että sovitaan perjantaina vartin yli kymmenen illalla, että otetaan pikaiset pohjat ja lähdetään koluamaan Onnela kunnon laitamyötäisessä läpikotaisin ja vaihdetaan seuraavan päivän dagen-efterissä naamakirjassa muutama myötätuntoinen kommentti siitä, mitä sumuisesta illasta mieleen on jäänyt, vaan mielikuvitusta voi käyttää laajemmaltikin. Aina kun jaksetaan kyllä siinä Onnelan jonossa lämpimikseen ja alkoholin tuomasta alibista turvaa hakien lupailla, miten kyllä "heti ensi viikolla tehdään kyllä sitä ja tätä", ja miten pitäisi ehdottomasti nähdä useammin sun muuta, mutta kuinka usein mitään sen eteen tehdään? Seuraavana aamuna ollaan taas juroja ja kankeita omia itsejämme ja tavataan taas ohimennen siinä Prisman kassajonossa ja nyökätään lyhyesti tervehdykseksi.
Siksi mieleen heräsi miljoona ajatusta salilla näiden naisten jutustelua kuunnellessa, että mitä kaikkea sitä oikeasti voisikaan keksiä elämää piristämään. Kokoaisi vaikka kaikki hyvät tutut yhteen ja lähtisi jonnekin Vuokattiin laskettelemaan ja mökkeilemään, viettäisi yhden tai parin hyvän naisystävän kanssa kunnon perinteisen naisten illan kokkaillen, jutustellen ja iltaa istuen tai kutsuisi extempore jonkin paikkakunnalla asuvan tutun mukaan kaupungille kunnon kahvilaan jutustelemaan kuulumisia. Ei kenelläkään voi niin kiire olla, ettei muutamaa sanaa silloin tällöin ehtisi vaihtaa, muutenkin kuin ohimennen tavatessa tai jurrissa. Tai jos on, niin on syytä miettiä, miksi kukaan haluaa sellaisen ihmisen ystävä koskaan ollakaan?
Tässä itsemurhien luvatussa maakunnassa ihmisten olisi oikeasti hyvä opetella pitämään läheisiinsä enemmän yhteyttä ja kyselemään kuulumisia, ihan vilpittömästi eikä vain tavan vuoksi. Ei kukaan kuitenkaan oikeasti halua elää elämäänsä yksin eikä kenelläkään voi liikaa olla kunnon ystäviä.
Itselle tuli tässä vasta äärettömän hyvä mieli, kun kävin erään pitkäaikaisen kaverin luona pitkästä aikaa kylässä ja pari päivää sitten lenkkeilemässä - meillä kun ei jostain syystä ole ollut tapana tehdä mitään yhdessä enää muutamaan vuoteen kun hän perheellistyi, vaikka me kuitenkin asutaan samassa kaupungissa! Eikä sitä voi edes sanoa miten hyvä mieli tuli, kun täällä kävi kyläilemässä eräs tuttu, jonka kanssa nimeltä mainitsemattomasta syystä ei paljoa ole viime aikoina tullut oltua tekemisissä ja joka luuli etten sitä haluaisikaan, ja tämä sanoi (vaikkakin kännissä, mutta silti), että miten iloinen hän on kun häntä ei olla hylätty ja miten yksinäinen hän on ollut. Selvinpäin on hiljainen eikä tunteista puhu, mutta itkien siinä kertoi miten kiva olisi nähdä useamminkin. Kyllä siinä itselläkin piti itkua pidätellä, kun mietti, miten monta ihmistä mahtaakaan olla vastaavassa tilanteessa - yksin ja oikeita ystäviä vailla, pahimmillaan jopa oman käden oikeudella elämäänsä päättämässä. Yksi pieni teko itseltä voi olla jollakin toiselle koko elämän käännekohta.
Siinä tilanteessa piti hiljentyä ja tutkiskella tovi omaa sisintä. Minussa on ilmeisen monta puolta - härälle ja Kovalaisen suvulle erittäin ominainen tulisen temperamenttinen luonne, jonka seurauksena esimerkiksi perjantaina kuskin roolissa ollessani kyyditettävän epämiellyttävä vihjailu takapenkiltä johti siihen, että auto pysähtyi siihen paikkaan ja kyseinen henkilö jatkoi taipalettaan öisessä räntäsateessa apostolinkyydillä ja toinen samanlainen sai heti perään elämänsä kyydin ruikuttamansa pubin eteen Venton pyörähtäessä sen eteen komeassa sivuluisussa - sekä toinen (se parempi) taitelijalle ja ajattelijalle ominainen tunteellinen ja herkkä puoli, jonka johdosta tekisi ajoittain mieli ottaa kaikki kulkukissat ja elämän kolhimat eronneet ja karanneet oman katon alle ja siipien suojaan turvaan elämän myrskyiltä (niinkuin joissain määrin olen tehnytkin) ja hukuttaa kaikki läheiset ja luottamuksen ansainneet joulun alla lahjoihin. Ja jonka sydän ja silmät itkee lohduttomasti elämän epäoikeudenmukaisuuden ja vääryyden muistuttavan kovalla kädellä olemassaolostaan. Ehkä minussa sitten on kaksi ääripään elementtiä, kuin tuli ja vesi vastakkain. Välillä tyyni kuin kuulaan kesäillan järvenselkä, ja välillä räjähtävä kuin juhannuskokko, johon on nakattu kanisterillinen bensaa.
Onneksi nämä elenentit ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että loimuavat liekit on helppo myös sillä vedellä sammuttaa.
Loppuun ajateltavaa Irwinin tyyliin.
"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille,
Jolla on aikaa ja tilaa unelmille
Ja mielen vapaus.
On vapautta kuunnella metsän huminoita,
Kun aamuinen aurinko kuultaa kallioita,
Ja elää elämäänsä.
On vapautta valvoa kesäisiä öitä
Ja katsella hiljaisen haavan värinöitä,
Ja elää elämäänsä.
On vapautta istua iltaa yksinänsä
Ja tuntea, tutkia omaa sisintänsä,
Ja elää elämäänsä.
On vapautta vaistota viesti suuremmasta
Ja olla kuin kaikua aina jatkuvasta,
Ja elää elämäänsä."
(Irwin Goodman - Maailma on kaunis)
"Niin monta virtaa on jäänyt taa ja monta vielä on seilattavaa
Joskus tyyntä ja joskus niin myrkyisää on täytynyt ylittää
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Ja sen virran tummassa vedessä koko menneen elämän nään
Sitä itse ei joudu ees soutamaan
Vastarannalta tullaan noutamaan
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Ei päivää ennalta tietää saa
Ei edes taivalta kuljettavaa
Mutta kerran sen rannalle päättyy tie ja ylitse matka vie
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Ja sen virran tummassa vedessä, koko menneen elämän nään
Sitä itse ei joudu ees soutamaan
Vasta rannalta tullaan noutamaan
Yksi virta vielä on edessä, joka kerran ylitetään
Sen rantaa lapsesta kuljetaan
Se kuohuu vaikka ei huomatakkaan
Kaikki murheet ja riemut sen pintaan jää ja mennyttä elämää."
(Irwin Goodman - Tumma virta)
