maanantai 25. lokakuuta 2010

No tengo mas que darte

Taas on elämä näyttänyt molemmat puolensa äärilaidasta toiseen - sen ihmeellisen ilon ja onnen tunteen kuin pohjattoman surun ja murheen tuoman tunteenkin. Jälkimmäisen tunnetilan kanssa on saanut jo reilun viikon painia, kun isä joutui äkillisesti Ouluun leikkaukseen ja teholle ja sitä kautta takaisin Kajaaniin teholle hoitoon ja yksin Luoja tietää kuinka kauan parantuminen ja toipuminen mahtaa kestää.

Sitä tunnetta on miltei mahdoton kuvailla, kun yhtäkkiä tapahtuu jotain niin musertavaa ja silmänräpäyksessä onkin totisinta totta se mahdollisuus, että joku läheinen poistuisi elämästä pysyvästi. Sitä kyllä tiedostaa jossain sisimmässään, että kenelle tahansa meistä voi sattua mitä tahansa milloin tahansa - mikään ei takaa, että olisimme missään täysin turvassa, vaan aina on mahdollisuus sattua jotain. Sairaus, onnettomuus, useissa maissa myös sotatila saattaa osoittautua kohtalokkaaksi. On terrori-iskuja, koulu-, sarja- ja muita murhaajia läänit väärällään, karkutiellä olevia vankeja, arvaamattomia narkkareita...ei tarvita kuin se, että sattuu vain olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Vaikka eläisit kaikkien holhousyhteiskunnan suositusten mukaisesti, lopettaen tupakoinnin ja alkoholin käytön, syöden pehmeitä rasvoja ja täyttäen lautasen puolilleen kasviksia ja liikkuen vähintään puoli tuntia joka päivä, aina on riski että jotain sattuu. Toki tuota riskiä voi omilla valinnoillaan huomattavasti pienentää, mutta nollassa se ei ole koskaan.
Siksi olisikin ensiarvoisen tärkeää, että eläisimme elämää tässä ja nyt, arvostaen sitä mitä meillä on ja pitäen läheisistä ihmisistä huolta. Turhanpäiväiset riidat ja ainainen valitus milloin säästä ja milloin mistäkin olemattomasta saa kumman pienet mittasuhteet, kun sattuu jotain oikeasti pahaa.

Siinäpä tarpeeksi filosofointia vähälle aikaa. Jotain ja itse asiassa varsin suurtakin lohtua kaiken tämän keskelle tuo tieto siitä, mitä tuolla masussa kasvaa ja toivottavasti pysyykin matkassa loppuun asti, uusi elämä on kuitenkin aina jotain niin ihmeellistä ettei sitä pieni ihminen meinaa millään edes käsittää. Sydänäänet ja myllerrys kuuluu selvästi ja pahoinvointikin alkaa olla takanapäin, johan tuo näillä viikoilla alkaa olla aikakin. Pahin väsymyskin tuntuu hellittäneen, toki se on selvästi voimakkaampaa edelleen kuin mitä normaalisti. Nukkuminen meinaa olla katkonaista ja yöt ovat täynnä mitä ihmeellisimpiä unia laidasta laitaan. Kai luonto koittaa jotenkin omalla tavallaan valmistaa tulevaan elämänmuutokseen.
Mahakin on kasvanut hurjasti. Näin pienikokoisella ihmisellä se toki väkiselläkin alkaa ennenpitkää näkymään, mutta täytyy sanoa että kasvu on tapahtunut niin kovaa vauhtia ettei ole meinannut perässä pysyä, nyt pyöreään kumpuun alkaa olla jo tottunut ja joutuu melkein muistelemaan että taisi sitä ehkä jokunen kuukausi sitten vielä pyykkilautavatsa tuossa tilalla olla.


Häidenkin suunnittelu on pitänyt ajatukset kasassa nyt kun suru ja huoli ovat olleet ensisijaiset tunnetilat, sikäli mitä niiden järjestelemisestä nyt on viimeisen reilun viikon sisällä tullut olosuhteista johtuen. Silti suurimmankin surun keskellä täytyy koittaa pitää kiinni kahta kovemmin niistä oman elämän onnellisuutta tuovista tekijöistä. Avioliiton esteiden tutkintaa on haettu ja sen pitäisi olla voimassa nyt tästä viikosta alkaen, kuulutukset luetaan pääkirkolla isäinpäivän jumalanpalveluksessa. Puvun teetän mittatilaustyönä, suunnitelmat ovat viimeistelyä vaille valmiit ompelun aloittamista varten. Myös kaasolle teetetään samalla juhlapuku, saapahan ainakin mittojen mukaan tekemällä täsmälleen sopivan ja mieleisen puvun kooltaan, malliltaan ja väriltään. Morsiuskimppu on suunniteltu ja ajat valokuvauksiin ja kampaajalle on jo varattu, juhlapaikan kanssa sovitaan yksityiskohdista ja muusta tarkemmin ensi kuun alussa eli aikalailla hyvällä mallilla on asiat sen suhteen.

Tekemistä ja touhua riittää, mutta onpahan ainakin selvät sävelet ja suunnitelmat jatkon suhteen. Isän kohdalle sattunut juttu pisti totisesti miettimään elämän rajallisuutta siinä määrin, että jo pitkään ohjenuorana elämän varrella ollut "päivä kerrallaan" sai aivan uuden merkityksen. Nyt sitä todellakin haluaa elää vain päivän kerrallaan, juuri tässä hetkessä, ottaen ilon irti jokaikisestä hetkestä joka meille täällä annetaan. Päivät valuu hukkaan murehtiessa ja jossitellessa, kun samalla tai vähemmälläkin vaivalla voi oivaltaa niiden asioiden arvon, jotka ovat juuri siinä vieressä juuri sinä hetkenä.

Laitetaan loppuun kaunis runo, joka tulee olemaan esillä myös häissä:


Se alkaa aivan hiljaa
kuin tuuli keväinen.
Ja äkkiä vain huomaat
on siinä ihminen.
Hän unelmasi jakaa
hän heti ymmärtää.
Hän viipyy vierelläsi
ja elämääsi jää.

(Anna-Mari Kaskinen)

maanantai 11. lokakuuta 2010

Ensilunta ja yöllisiä ajatuksia

Kello lähenee yhtä yöllä ja uni on hieman hakusessa. Mies tuhisee tyytyväisenä sängyllä keräten voimia tulevaan työpäivään. Ei voi olla hymyilemättä itsekseen. Hyvistä miehistä tuntuu tässä maailmassa olevan puutetta. Vaikka 7 oikein jää lotossa usein saamatta (tai jäisi, jos lottoaisin useammin), kiitän onneani, kohtaloa, Luojaa ja kaikkea mahdollista siitä, että olen saanut jotain, joka on ilmeisesti epätodennäköisempää kuin lottovoitto - kunnollinen mies. Ja lottovoiton todennäköisyys on sentään yksi viidestätoista miljoonasta.

Miehen hehkutus ei itseasiassa ollut tämän kirjoituksen pointti, kun äsken koneelle istuin ja aloitin kannettavan naputtamisen. Oikeastaan minun piti vain lyhyesti tiivistää viime päivien kuulumiset ja todeta jotain yleispätevää loppuun. Mutta minkäs teet, kun kerran puheeksi tuli.

Yksi aika toisaalta surullinen mutta omalta kannalta jopa hyvä yksityiskohta on yhdistänyt niitä harvoja miehiä, joiden kanssa kuunaan olen yhteistä elämää kaavaillut. Kaikilta löytyy taustalta kokemuksia naisista, jotka ovat kohdelleet kaltoin. Ovat paljastuneet kusipäiksi, pettureiksi, valehtelijoiksi, rahanahneiksi tai muuten vain sellaisiksi, joiden soisi pysyttelevän siellä, minne ei päivä kuunaan paista. Ja niiden jälkiä saa sitten paikkailla. En tiedä onko se vain sattumaa, vai onko minussa jokin juttu joka vetää juuri nämä miehet puoleensa. Tosin nyt ei puhuta niin monesta miehestä, että tämän tulkinnan perusteella vielä mitään kiveen voitaisiin kirjoittaa.
Väkisin tästä kuitenkin herää ajatus, että jos kunnon naisilla on vaikeuksia löytää hyviä miehiä, on kunnon miehillä varmasti vähintään yhtä vaikeaa löytää hyviä naisia.

Ja miksikö tämä asia on omalta kannalta sitten hyvä? No, tietysti siksi, että moisten kokemusten jälkeen mies taatusti osaa arvostaa paremmin naista, joka kohtelee miestä hyvin. Ei petä, ei valehtele, ei käytä hyväksi taloudellisesti tai muutenkaan, arvostaa ihmisenä ja puolisona, antaa vapauden elää omaakin elämää. Itse voin sanoa olevani sen verran itsenäinen, että en ikinä haluaisi itseänikään kahlehdittavan nyrkin ja hellan väliin, miksi ihmeessä sitten tekisin rakastamalleni ihmiselle niin? Ketään ei voi omistaa. Paras yhtälö on, kun elämänsä jakaa kaksi rakastunutta ihmistä, joilla molemmilla on myös omaakin elämää. Kaiken ei tarvitse olla yhteistä. Ei omaisuuden, kavereiden, harrastusten, kiinnostuksen kohteiden.

En itsekään ole täydellinen. Kukaan ei ole. Mutta yritän kuitenkin tiedostaa puutteeni ja tehdä niille jotain. Ja pidän mielessä aina sen yksinkertaisen seikan: kohtele aina toista niinkuin haluaisit itsäsi kohdeltavan! Kuulostaa kuluneelta kliseeltä, mutta se on hyvin suuri viisaus. Ja sitä ei edes tarvitse palauttaa erikseen mieleen milloinkaan, jos oikeasti rakastaa toista. Se tulee luonnostaan. Ja kun molemmat osapuolet ajattelee niin, yhtälö on täydellinen - molemmat haluavat tehdä kaikkensa miellyttääkseen toista. Kumpikin antaa ja kumpikin saa, yksinkertaista.

Tässä maailmassa oikeasti hyviä asioita annetaan vain harvoille ja valituille. Kun sellaisesta on kerran saanut otteen, kannattaa pitää tiukasti kiinni. Ilman oikeaa rakkautta tämä maailma on kylmä ja yksinäinen paikka elää. Lohduttaudun sillä, että nämä kaltoinkohtelijat, elämässään epäonnistuneet reppanat eivät tätä onnea tule koskaan saavuttamaan, sillä sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Ei kukaan voi loputtomiin vain vihellellen tehdä mitä huvittaa ilman, että jonain päivänä joutuu vastaamaan seurauksista. Ja jos käykin niin, että nämä onnettomat olisivat saamassa otteen jostain erinomaisen hyvästä, he pilaavat sen ennenpitkää kuitenkin.

Kello käy lähemmäs puolta kahta yöllä. Mies tuhisee edelleen tyytyväisenä. Ulkona sataa voimakkaasti vettä. Päivällä satoi ensilumi. Toiset sanoivat räntäsateeksi, mutta oli siinä hetken luntakin.
Luin äsken erästä raskaus- ja vauva-aiheista lehteä. Mieskin niitä selailee aina välillä. Suloista katseltavaa. Äitiys ja isyys on molemmille uusi asia, ja sitä haluaa ottaa kaiken tiedon vastaan mikä saatavilla on. Yhdessä uuteen, suureen tuntemattomaan on tuplaten hauskempi mennä. Matkaa on vielä, mutta toivon sen matkan kasvattavan. Onhan siinä kokonaista 9 kuukautta aikaa, siinä kyllä ehtii kasvaa uuteen elämäntilanteeseen ja loput opettaa elämä itsessään.

Yhdessä odotuslehdessä oli artikkeli siitä, miten raskaana olevan kannattaa hemmotella itseään odotusaikana. Oli lista erilaisia vinkkejä. Sitten oli lista puolisoillekin, eli miehille, tuleville isille. Oli 12 vinkkiä, mitä mies voi tehdä pitääkseen lastaan kantavaa puolisoaan hyvänä. Mies luki innoissaan, oli oikein ylpeänä voidessaan sanoa moneen kohtaan, että tuotakin minä usein teen. Hieroo hartioita ja jalkoja, tuo kukkakimppuja säännöllisesti, halaa päivittäin, kertoo että rakastaa ja miten ihana ja upea raskaana olevan puolison muuttuva vartalo onkaan, melko moneen kohtaan olisi mies voinut rastin laittaa. No, aamiaista ei sänkyyn ole vielä kuulunut. Enpä sellaista ole osannut vailla ollakaan. "Kirjoita puolisollesi kirje siitä, mitä ajattelet isäksi tulemisesta", siinä ohjeistettiin. Naurahdin hieman, heitin vitsinä että ei muutakuin runosuoni kukkimaan. Tiesinhän, ettei tämä mies mikään Runeberg ollut, enemmän sellaista "teot puhuu enemmän kuin sanat" -tyyppiä, mikä on ihan hyväkin juttu, sillä tykkään miehekkäistä miehistä jotka näyttää tunteensa totisilla toimillaan sen sijaan että lepertelisivät imeliä ällötykseen asti.

Siksi olikin yllätys, kun seuraavana iltana sain käsin kirjoitetun lapun. Luettuani tekstin läpi olin sanaton. "Olet minun paras ystävä, elämänkumppani, tuleva vaimoni ja lapseni äiti", oli siihen kirjoitettu. "Sinun kanssa on niin hyvä olla. Yritän olla hyvä isä lapsellemme". Loput jääköön julkisesti kirjoittamatta, mutta voin kertoa, että kosketti. Ja syvästi. Miten paljon enempää voi nainen enää toivoa?

Nyt palaan alkuperäiseen suunnitelmaan, eli kuulumisten kertomiseen, ja heitän loppukevennykseksi kuluneen viikon kohokohtia.

  • Täällä Pohjantähden Alla II
käytiin elokuvateatterissa katsomassa lauantaina, oli sitä mitä odotinkin, ellei vielä enemmän. Olen ollut suuri Täällä Pohjantähden Alla -fani jo yläasteelta, siitä asti kun saimme äidinkielen tunnilla tehtävän lukea kirja ja tehdä siitä esielmä. Luin Väinö Linnan kyseisen kirjatrilogian 1. osan ja vakuutuin. Olen katsonut Edvin Laineen tekemät versiot lukemattomia kertoja ja nyt Timo Koivusalon molemmat tulkinnat. Olen edelleen vakuuttunut ja myös liikuttunut. Suosittelen jokaiselle ihan yleisivistyksenkin vuoksi. Korvaamaton kuvaus siitä ajasta, jota emme päässeet tai joutuneet itse elämään, mutta jona aikana muodostui se Suomi, jossa elämme nyt.
  • kotidoppler
eli laite, jolla voi kotona kuunnella sikiön sydänääniä mahan päältä. Tilattiin laite pari viikkoa sitten ja sen jälkeen ollut ahkeassa käytössä. Varsinkin mies on ihastunut laitteeseen ja kuuntelee sillä sydämen jumputusta vähän väliä. Todellinen hyötyostos!
  • kiinalainen ruoka
on tullut tutuksi jo aiemmin, mutta välissä oli pitkö tauko ettei tullut käytyä. Nyt ikäänkuin löysin ruuan uudelleen. Käytiin sekä perjantaina että lauantaina hakemassa kiinalaisesta ravintolasta ruuat. Sunnuntainakin teki mieli mutta ei kehdannut kolmatta päivää putkeen enää hakea. Jos sitä kohta taas...
  • ensilumi
satoi 10.10.2010. Enimmäkseen räntää mutta myös hetken oli maa valkoinen suurista lumihiutaleista. Aina yhtä maaginen hetki.

Kello hivuttautuu varkain kohti kahta. Nyt on mentävä kullan kainaloon tuhisemaan muutamaksi tunniksi.

Ja muistakaa: kohtele lähimmäisiäsi niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Ei voi mennä pahasti vikaan.

lauantai 2. lokakuuta 2010

Ei-niin-ikävä lokakuu







Pitkästä aikaa taas mietteitä ylös tännekin. Kalenteri kerkesi juuri kääntyä lokakuun puolelle ja syksy on parhaimmillaan - vuodenaika, josta henkilökohtaisesti pidän kaikkein eniten, eikä tämä seikka ole aiempia kirjoituksia lukeneilta varmaankaan jäänyt huomaamatta. Siksi en ryhdykään listaamaan taas tähän ylös niitä tämän vuodenajan parhaimpia puolia, vaan tyydyn vain sanomaan että mahtavaa, kun on taas syksy!

Piirustustyöt ovat nyt viime viikot/kuukaudet olleet entistä vähemmällä huomiolla, joten siitä pahoittelut niiden perään kyselijöille. Toivon että aivan lähiaikoina alkaa taas olo olemaan sellainen, että kykenee taas normaaliin työskenelyyn ja saa ne aiemmin tutut duracell-pupun virtavarastot takaisin käyttöön. Sitä se tämä perheen perustaminen teettää, mutta onneksi nämä lieveilmiöt ovat kaiken sen vaivan arvoisia!

Häidenkin suunnittelu on viivästynyt samasta syystä viime aikoina, mutta uskon että nyt aivan näillä hetkillä sekä oman olon pienoisen kohentumisen mukaan että kalenterin mukaankin näihin aikoihin pitäisi alkaa taas löytyä sitä puhtia monen muunkin edestä ja pääsee taas toteuttamaan itseään entiseen malliin.

Nyt alkaa olla todellakin elämä pikkuhiljaa raiteillaan, aivan kuin elämän suureen palapeliin olisi vihdoin löytyneet ne kadoksissa olleet puuttuvat palaset ja ne olisivat paikkansa hakeneet juuri oikeista kohdista niin, että lopullinen kuva alkaa viimeinkin olla valmis. Jos jotain oppia on kuitenkin elettyjen vuosien varrelta mukaan tarttunut, yksi tärkeimmistä on se, että se kellä onni on, se onnensa kätkeköön. Suurin onni syntyy siellä, minne ei muu kuin kaikkein lähimmät ihmiset näe ja josta ei myöskään muille kerrota. Asioiden liian avoin hehkuttaminen kaikkien ihmisten nähtävillä on yksi varmimpia keinoja pilata kaikki. Antaa tyhjien tynnyrien kolista, sillä nehän sen parhaiten tekevät - toisinsanoen ne, joilla vähiten mitään todellista kerrottavaa tai onnea elämässään on, siitä (tai lähinnä sen puutteesta) niiden täytyy suurimpaan ääneen päästä myös kaikille kertomaan. Jollainhan sitä elämän tyhjyyttä pitää kompensoida? Että ainakin muut luulisivat että kivaa on ja kavereita riittää.

Viime ajat ovat omalta osalta kuluneet olosuhteiden pakosta lähinnä lepäillen, monen monta tuntia on pitkästä aikaa tullut vietettyä Ankkalinnan maailmassa, nimittäin suurta mutta unohdettua Aku Ankka -varastoa lukien. Niin kiireinen sitä muka on aiemmin ollut, ettei ole malttanut eikä muka ehtinyt kunnolla edes päivän uutisia lukea, saati sitten että olisin joskus kunnolla vain asettunut aloilleen ja ottanut Aku Ankan kauniiseen käteen. Nyt olen löytänyt tuon lapsuuden suuren ilon taas uudelleen kun on pitänyt pakosta ottaa vähän hengähdystaukoa ja levätä kotisohvan uumenissa. Vähitellen on taas kyennyt askel kerrallaan palaamaan normaaliin päivärytmiin ja tavanomaisten askareiden pariin. Hääsuunnitelmien lisäksi olen jo vähän ehtinyt tekemään suunnitelmia syksyn ohella vuoden toiselle, ihanalle ajankohdalle, elikkä joululle!

Onhan tuohon reilut 2,5 kuukautta vielä aikaa, mutta aiemmista vuosista olen oppinut sen että oikeastaan niitä suunnitelmia ei voi edes aloittaa tekemään liian aikaisin. Joidenkin mielestä koko ajankohta voi olla varsinkin nykyajan kaupallisuudessaan yliarvostettu, mutta itse pidän sitä edelleen, tai oikeastaan vuosi vuodelta yhä suuremmassa arvossa. Haluan pitää sen alkuperäisen tarkoituksen mielessä ja vaalia myös niitä ihania lapsuusajan muistoja joita minulla joulunajalta riittääkin. Olisi mahtavaa, jos voisin omalle lapselle/lapsille antaa edes osan siitä samasta ilosta mitä itse jouluna lapsuusaikaan koin. Asuimme yhtä joulua ja aivan varhaislapsuutta (josta juuri en muista) lukuunottamatta maaseudulla, jossa puitteet wanhan ajan joululle olivat otolliset. Meillä oli siellä sekä puulla lämmitettävä sauna että oikea savusauna, samanlainen mitä vanhemmilla tätäkin nykyä on vaikka asuinpaikka onkin eri, ja jommassa kummassa kylvettiin hartaasti aina joulunaikaan (ja innokkaina saunojina vanhemmat lämmittivät muutenkin saunaa vuoden ympäri lähes jokaisena päivänä). Sisäsaunassa oli myös kylpyamme, joka oli meidän lasten mieleen aivan erityisesti. Mitäpä muuta sitten kunnon jouluun enää tarvitsikaan, kuin vanhoja kunnon lasten jouluohjelmia telkkarista ja lasten joululauluja kasetilta, joulukuusen haku koristeluineen, paljon perinteistä jouluruokaa, oma perhe, lahjojen avaamista ja yhdessäoloa. Tuolloin myös usko joulupukkiin pysyi vielä vahvana.
Tulevalle joululle suunnitelmia on sen verran, että vanhempien savusauna lämpiää taas ja samassa saunassa palvautuu myös joulukinkut ja muutaman lohenkin voisi savustaa siinä samalla. Yleensä savusaunaa ei talvella niin paljon lämmitetä, syystä että vesiputki jäätyy talvisin ja saunaan pitää kantaa vedet itse. Mutta on se kokemus kaiken sen vaivan arvoinen! Kylmä, talvinen pakkasilta, aamusta asti lämitetty savusauna ja lyhdyin ja roihuin koristeltu ja valaistu polku pirtiltä saunalle. Kyllä siinä kelpaa ottaa kulta kainaloon lauteille ja vihtoa selkää kesäisillä koivunvastoilla!

Eilettäin pistäydyttiin joutessaan Oulussa, käytiin kiertelemässä kaupunkia aurinkoisessa syyssäässä ja joitakin ostoksiakin tehtiin. Kauppahalli on oma ykköskohde jokaisessa kaupungissa vierailtaessa, missä sellainen nyt sattuu olemaan. Tampereellakin kesällä käydessä etsin paikallisen kauppahallin ja ostin paikallisilta tuottajilta mm. kotitekoista mansikkamehua. Nyt Oulusta tarttui mukaan paikallisen leipomon rieskaa ja munkkeja, ja olisihan tuolla ollut muutakin mutta ei kehdannut alkaa hirven paistia ja lohta kuljettamaan sieltä asti kotiin. Lähiaikoina voisi tehdä taas reissun Haaparantaan Ruotsin puolelle, käydä ne tutut vakiokohteet läpi elikkä Rajalla-kauppakeskuksen kautta Systembolagettiin eli Ruotsin ikiomaan Alkoon (omasta tilanteesta johtuen tosin vois haalia juomaa vain varastoon, ne vähäiset juomat mitä meikäläinen nyt juo muutenkaan), sieltä viereiseen ruokamarkettiin ja siitä Ikeaan sisustustavaroita katselemaan. Jälkimmäiselle on kohta totinen tarvekin, kun isomman asunnon etsiminen on aikalailla ajankohtaista. Oma rivitalokaksio alkaa kohta käydä ahtaaksi varsinkin nyt, kun omien huonekalujen lisäksi täällä on myös miehen huonekaluja. Eli ei muutakuin etsiskelemään sopivaa, isompaa saunallista rivi- tai omakotitaloa, mahtuu sitten kunnialla molempien huonekalut (ja varsinkin meikäläisen tunnetusti valtavat vaate-, kenkä- ja laukkuvarastot...) ja tulevan perheenjäsenenkin kelpaa sitten suurempien tilojen puitteissa temmeltää.

Siinäpä kuulumisia tältä suunnalta tälle erää, jatkuu taas kun siltä tuntuu, nyt lauantaisaunan pariin. Aurinkoista syksyä itse kullekin!