Aitouden avaintekijät

Raskausajan jälkeisen ajan paras kuntoilumuoto - vaunulenkit!

Miehen ja Minnin kanssa vierailulla Vuolijoella.
Kesä + Oulujärvi + rakkaat ihmiset = täydellistä!

Huh hellettä! 

Kesäkuun viimeistä päivää viedään. Aurinko sen kun paahtaa taas. 

Tällaiset päivät voisi viettää ajellen autossa ympäriinsä, siellä sentään on ilmastointi ja se on kauppojen kylmäosastojen lisäksi ainoita paikkoja jossa jaksaa olla ilman lämpöhalvaksen pelkoa.

Olen huomannut, että ihmiset hikeentyvät herkästi kun havaitsevat herjaavia huhuja levitettävän itsestään. Aivan, juuri sitä paskanjauhantaa itseään - syytetään pienen kylien puutteita ja käsketään kanssaeläjiä hankkimaan elämää, kun kuullaan mitä kylillä kuiskitaan. Tämä on mielestäni varsin absurdia, sillä koitti sitä itse kiistää miten hanakasti tahansa, niin niillä puheilla kyllä lähes aina jokin perä on. Toki ihmisistä on niitä hupaisaa paisutella, ja lähteehän ne jutut aina vähän rönsyilemään yli alkuperäisen, mutta harvemmin ihmiset ihan päästänsä mitään keksivät. Näitä sankareita varten on olemassa ihan ihkaomat osastot joissa heitä kyllä hoidetaan, että ovat taas yhteiskuntakelpoisia. Toki kuitenkin jokainen juorujen kohde tahtoo viimeiseen asti vängätä vastaan ja kiistää kaiken perättömäksi paskapuheeksi. Kukapa myöntäisi itse auliisti antaneensa muille aihetta väitettyihin seikkoihin?

Tiedän tämän kokemuksesta itsekin. Olen kuullut mitä mielenkiintoisempia juttuja itsestäni vuosien saatossa kylillä liikkuvan. Kyllä, osasyynä on ehkä se että olen asunut pienellä paikkakunnalla missä ihmisillä ei ihan oikeasti ole muuta tekemistä kuin kytätä verhonraosta naapuruston tekemisiä ja tekemättäjättämisiä. Mutta ei ympäristöä yksin voi syyttää. Vaikka kylillä jos jonkinlaista sankaria asustelikin, niin sellaisia satusetiä oli harvemmassa jotka ihan tyystin tuulesta olisivat tarinansa temmanneet. Elin itse elämästäni sellaista vaihetta, joka varmasti kirvoitti kanssa-asujia salamyhkäisiin spekulaatioihin. En tiennyt mitä halusin ja etsin itseäni ja suuntaa elämälle. Tein jälkeenpäin ajateltuna monia virheitä, ja otin niistä opikseni. Vaikka ne jutut matkalla ihmisten puheissa värittyivätkin varsin runsaasti, kyllä niissä jokin totuuden siemen oli ainakin useimmiten. Jos olisin istunut kiltisti kotona katsomassa telkkua, en usko että se olisi jaksanut ketään kiinnostaa. En silti jaksanut niistä stressiä repiä. Tiesinhän, että juoruja ja puheita liikkuu aina, pienissä paikoissa varsinkin, kun ihmiset tuntevat tai vähintään nimeltä tietävät kaikki toinen toisensa. Yleensä vain nauroin näille puheille, aina en jaksanut edes hymähtää. Oikeat ystäväthän tiesivät kyllä koko totuuden, ei vain puolta siitä, ja muiden mielipiteillä ei ole minulle koskaan ollut mitään väliä. 

Sanotaankin, että älä usko mitään siitä mitä kuulet, ja vain puolet siitä mitä näet. Mutta tämä harvemmin käytännössä toimii, sillä ihmiset rakastavat juoruta.

Ehkä on syytä katsoa peiliin ja tutkia sisintänsä hetki, jos yksi jos toinenkin alkaa syyttää sinua varattujen miesten tai naisten iskemisestä tai vieraiden kanssa vehtaamisesta? Ennen pitkää tulee ilmi sekin, jos olet itse osallistunut paskapuheiden levittämiseen. Ja paskapuheilla tarkoitan tässä todellakin sellaisia puheita, joilla ei ole minkäänlaista todenperää, sillä juorut joihin liittyy edes osittainen totuus, eivät mielestäni paskapuheita ole nähneetkään - ne ovat vain lapasista hieman lipsahtaneita tosiasioita. Ja niiden leviämisestä ei voi syyttää kuin sitä, joka sieltä peilistä päin pällistelee, eli jokaista itseään. Jos oikeasti haluat vähentää itsestäsi liikkuvia legendoja, kokeilepa elää hetki niin ettei aihetta puheisiin synny, se auttaa usein kummasti. Muuten kannattaa kestää puheet, juorut ja huhut ja olla hiljaa.

Aiheesta luontevasti aasinsiltaa pitkin seuraavaan - aitojen ihmisten metsästykseen. 

Aiheesta lienen sivunnut joskus aiemminkin, mutta nyt tuntuu olevan tarvista taas. Aidot ihmiset ovat nimittäin harveneva luonnonvara, siinä missä kaikki muukin aitous tässä maailmassa, ruuassa, käyttötavaroissa, melkein kaikessa. Ensin kuitenkin tarvinnee täsmentää - millainen on aito ihminen? Moni minutkin näkevä muttei tunteva voisi todeta, että tuo ei nyt ainakaan ole, syystä että joillekin merkkilaukkujen ja -asusteiden kanniskelu on yhtä kaukana aitoudesta kuin yö on päivästä (vaikkakin tähän vuodenaikaan yö ei paljon päivästä poikkeakaan..). Ja minä olen tykästynyt moniin aika pinnallisiin ulkoisiin seikkoihin, ei tosin siksi että niin kamalan pinnallinen olisin vaan koska niiden laatu painii eri sarjassa. No, ehkä tietyllä tapaa olenkin vähän pinnallinen. Mutta silti väittäisin itseäni verrattain aidoksi ihmiseksi, sisältäpäin sitten ainakin. Ilmaisen aidosti pidnkö jostakusta vaiko en, joko sanoin tai käytöksellä. Välitän ihan aidosti lähimmäisten hyvinvoinnista. Pidän ympärilläni pientä ja tiivistä ystävä- ja perhepiiriä, joiden puolesta olen valmis uhrautumaan ja joita puolustan sen minkä pystyn. Laukuista ja muista releistä huolimatta en esitä sellaista, mitä en ole. En kuvittele olevani toista parempi. En elä ruusunpunaisessa haavemaailmassa, enkä uskottele muillekaan niin. En luo ympärilleni mitään kyhättyjä kulisseja, en koe tarvetta todistella kenellekään paremmuutta missään asiassa. Välillä on mennyt päin persettä ja lujaa, välillä olo on kuin lottovoittajalla. Useimmiten siltä väliltä. En tee mistään kuitenkaan suurta numeroa. Olenko siis aito ihminen?

Tunnen ja tiedän ihmisiä, jotka epätoivoisesti pitävät tällaisia kulisseja hatarasti pystyssä. Joilla menee huonosti, mutta sitä ei näytetä päällepäin. Onko sellainen ihminen aito? Vai kenties vahva? Ennemmin vaikka kuollaan kuin myönnetään missä jamassa elämä oikeasti on. Pitää olla ulospäin kaikki hyvin, vaikka sisäisesti voidaan huonosti. Eletään siitä, mitä muut ajattelevat. Se ei todellakaan ole aitoa, eikä varsinkaan vahvaa. Vahva ja aito ihminen osaa myöntää myös heikkoutensa eikä kuvittele pärjäävänsä kaikessa itse, eikä hänen tarvitse todistella epätoivoisesti kenellekään mitään. Riittää, että hän itse tietää.

Merkkivaatteet, -laukut ja muut, kalliit harrastukset ja huvit tai hienot autot eivät tee kenestäkään ihmisestä toista parempaa - tai epäaidompaa. Kuten ei myöskään vastaavasti vaatimattomasti elävä ja kaiken tekemisensä järkisyihin perustava ihminen sen aidompi automaattisesti ole. 

Aitous tulee sisältä. Olisin se sama ihminen ilman niitä kalliita laukkujakin, joita tykkään hamstrata. Samalla lailla ne lihakset kasvaisivat vaikka Lady Linen sijaan kävisin yleisillä kuntosaleilla. Taittuisi se matka Audin sijaan halvemmankin luokan menopelillä. Täyttyisi se asunto halvemmillakin huonekaluilla. Monta kertaa kokeiltuani olen vain todennut maksavani mieluummin laadusta harvoin, kuin sekundasta vähän väliä. Elämä on lyhyt, ja sen pieniä iloja pitää hyödyntää. Vaikka laadukkaampaan olisi varaa harvemmin, siihen satsaamalla säästää pitkällä tähtäimellä. Eikä se mikä tuottaa itselle hyvää oloa, voi olla väärin, eikä se muuta ihmisen sisintä miksikään, ellei itse anna niin tapahtua.

Siinä onkin aidon ja epäaidon ihmisen ero - pitää osata pitää pää kylmänä ja tietää miksi elää - muiden vai itsensä takia. Harmillisen moni nimittäin elää riippuvaisena muiden ihmisten mielipiteistä, ja unohtaa samalla että se on se oma elämä, mikä siinä ohessa hupenee päivä päivältä.

Aurinkoista, pilvistä, helteistä tai vilpoista kesää kaikille, mieltymyksistä riippuen!

Kastejuhlaa ja kesähelteitä

Alkuun lyhyt päivitys reilu viikko sitten vietetystä kastejuhlasta.

Vauvan ristiäiset sujui hienosti! Ihana Minni-tyttö vietti ekan juhlansa kauniissa, aurinkoisessa kesäsäässä ja vanhemmatkin pääsi yhdessä kaveriporukan kesken pitkästä aikaa viettämään iltaa viihteen puolella grillaten ja baarissakin pyörähtäen, samalla kun pikkuneiti pääsi isovanhempien hellään hoivaan yöksi. Varsinkin meikäläinen harvoin yöelämässä pyörii, ja nykytilanteessa entistäkin vähemmän osin olosuhteista johtuen ja vieläkin suurimmalti osin siksi, ettei kiinnosta, edes sitä vähääkään mitä joskus. Oli kuitenkin kiva käväistä katselemassa myös sitä puolta, ja nyt on taas entistäkin hauskempaa viettää kotona aikaa ja hoitaa tuota pientä rakkauden hedelmää.

Ensi kuussa on edessä reissu eteläiseen Suomeen rippijuhlia viettämään ja tutustumaan pääkaupunkiseutuun shoppaillen ja nähtävyydet kierrellen. Minni pääsee myös mukaan, sen verran monta päivää reissun päällä olisi tarkoitus viettää ettei raski pientä hoitoon jättää. Mikäs siinä matkatessa, kun on ilmastoitu auto - ainakin viime kesän kaltaisten superhelteiden toistuessa saattaisi matkanteosta muuten tulla turhan tukalaa.

Kesäkuulle poikkeuksellinen hellejakso kävi hikoiluttamassa kansaa täällä Suomenkin kamaralla, tuulettimien tehdessä totista työtä talven pakkasjakson turruttamien kaduntallaajien viilentämiseksi ja markettien myydessä ei-oota kaikenkarvaisten ilmastointilaitteiden sun muiden olonviilentäjien kohdalla. Nyt tuli sitten paluu takaisin todellisuuteen ja kelit ovat sitä mihin Suomessa kesäkuulla on enemmän totuttu; pilvistä ja viileää. Minä en valita, mutta varmaan moni muu olisi kernaasti jatkanut itsensä kärventämistä paahtavan auringon alla. Itse en ensinnäkään ole oikein helteiden ystävä, viihdyn viileämmässä ilmasto-olosuhteissa, toisekseen pienen lapsen olotilaa ajatellen ei yli +30 asteen lukemat ole enää niitä ihanteellisimpia.

Olen huomannut, että Suomessa ei saa valittaa helteistä. Pakkasista sen sijaan saa. Tämä on vääryys, kaikki kun eivät todellakaan nauti pakahduttavasta kuumuudesta. Jos Suomeen on odotettavissa helleaalto, on iltapäivälehtien etusivut täynnä kuvia rannalla kirmailevasta kansasta otsikkojen mieltäessä lähestyvät hellelukemat positiiviseksi asiaksi. Vastaavasti talvella samat lämpötilalukemat miinusmerkkisenä kerrotaan negatiivisena seikkana. No, sanotaanhan ettei lämmin luita riko, mutta mielestäni kummatkaan ääripään lukemat eivät ole millään muotoa positiivinen juttu. En todellakaan hypi riemusta, näytti mittari sitten plus- tai miinuskolkytviis, vaan valitan kyllä varmasti. Ihan sama, onko se jonkun mielestä väärin "kun kerrankin on lämmintä". Joo, lämmintä saa olla, mutta tukahduttava kuumuus jota ei pääse mihinkään pakoon on jo toinen juttu. Talvellakin saa olla viileää, ja jopa kylmää, mutta jäätävät pakkaset ja viimat ovat juttu erikseen. Ja niiltäkin voi helteitä tehokkaammin suojautua; pukeutumalla paksusti ja kääriytymällä kotona huopien alle ja juomalla lämmintä. Helteillä on yhtä tyhjän kanssa pyörittää tuulettimia ja syödä jäätelöä, tai käydä edes uimassa tai kylmässä suihkussa, vaikutus on korkeintaan hetkellinen. Vähän niinkin antaisit lapselle tikkarin, mutta ottaisit sen kohta kuitenkin pois. Ensin pääsee nauru, mutta kohta itkettää taas.

Onneksi kuitenkin valtaosa Suomen vuodesta on sellaista inhimillistä säätä, jossa ihmisen ei tarvitse pelätä paleltumiskuolemaa eikä myöskään lämpöhalvausta tai nestehukkaa eikä näinollen myöskään valittaa. Ainakaan säästä, jolloin valittamisen voi keskittää muihin elämisen epäkohtiin. Valittaminen kun tuppaa olemaan suomalaisuuden perimmäisiä piirteitä - valitettavasti.

Kaikki rakkauden tähden

Terävimmät ehkä pistivät merkille, että parin edellisenkin kirjoituksen otsikossa on toistunut sana "rakkaus". Voisivat ajatella, että nyt sillä on jäänyt pahasti levy päälle. Eikö sillä muuta sanottavaa ole? Tarviiko sitä nyt koko ajan hehkuttaa? Voisiko välillä vaihtaa puheenaihetta?

No, voisihan sitä. Mutta kumma vain, että siitä aiheesta löytyy aina jotain uutta sanomista. Sehän se on kaiken perusta. Ilman rakkautta meistä harva olisi edes täällä, toivoakseni ainakin suurin osa on jonkinasteisen rakkauden hedelmiä. Toki ihminen voi elää elämänsä ilman rakkautta. Mutta mitä elämää se sellainen on? Rakkaus voi kyllä satuttaa, mutta paljon enemmän se voi antaa. Rakkautta on myöskin monenlaista, kaikissa muodoissaan se on hienoa. On kahden ihmisen välistä intiimiä rakkautta, on sisarrakkautta ja muiden perheenjäsenten välistä rakkautta, rakkautta omaa lemmikkiään tai vaikkapa rakasta harrastustaan kohtaan. Ihminen muodostaa tunnesiteitä hyvin monenlaisiin asioihin.

Puolisoonsa rakastunut ihminen tekee uskomattomia tekoja. Se on ehkä sitä räiskyvintä rakkautta. Se voi muuttua hetkessä vihasta rakkauden roihuksi. Itsekin olen tehnyt ties mitä rakastamani ihmisen vuoksi. Sellaisia seikkoja, joita syystä tai toisesta en kaikkia tässä voi luetella. Esimerkin mainitakseni, luovuin toistaiseksi työurasuunnitelmista hankkiakseni lapsen, jota en vielä vuosi sitten olisi todeksi uskonut. Mies lopetti tupakanpolton vuoden päivät sitten. Ei siksi, että olisin käskenyt. Vaan siksi, kun sanoin kerran, että en itse halua olla tupakansavussa, olen yliherkkä saamaan siitä pääkipua. Pysyttelin itse vain sauhuista loitommalla, mutta miespä lopetti siitä samaisesta kerrasta kokonaan. Monta muutakin tarinaa löytyisi ihan omastakin elämästä tästä aiheesta, jos jonkinlaista hullutusta tai typeryyttä on tehty vain saadakseen olla rakastetun kanssa. Se on ihan oma lukunsa se, jääköön nyt pimentoon.

Mies-nainen -välisen rakkauden ohella sydäntä lämmittää aina suuresti sukulaisrakkaus. Se se onkin vasta jännä juttu. Siihen eivät päde aina mitkään normaalin järjen lait. Ja uskokaa pois, tiedän mistä puhun. Oma suku varsinkin toiselta puolelta on ollut aina hyvin riitaisa. Sanan säilä on sivaltanut kerran jos toisenkin ja kipinät ovat iskeneet kun herjoja ja hävyttömyyksiä on heitelty puolin ja toisin. Niin ronskisti, että jos joku ulkopuolinen olisi samaan syyllistynyt, olisi seurauksena ollut hyvin rumaa jälkeä. Mutta kuinkas ollakaan, kai se veri on vettä sakeampaa sittenkin - kummasti sukulaisuus on pätevä peruste unohtaa katkerat riidat tiukan paikan tullen. Vielä liikuttavampaa tämä rakkauden määrä on tietysti silloin kun välit ovat alun alkaenkin läheiset ja mitä läheisempi sukulainen on kyseessä. En usko että niin syvää ystävyyttä onkaan, joka ohittaa uskollisuudessaan varsinkin samassa perhepiirissä kasvaneiden sukulaisten jopa riitaisetkin välit. Aina ei ole väliä sillä, kuka teki väärin ja kenen on syy, mutta hämmästyttävän hanakasti moraalistaan muuten jyrkät ihmisetkin ovat tiukassa paikassa sukunsa puolella.

Suomalaisia usein solvataan ei-niin-perhekeskeisiksi. Täältä puuttuvat kokonaan monien muiden maiden kulttuureihin tiukasti juurtuneet pitkän kaavan perhepäivälliset eikä tunteenpurkauksia täällä liiemmälti viljellä. "Minä rakastan sinua" on kenties vaikein sanayhdistelmä, jonka juro suomalaismies voi suustaan päästää, paitsi humalassa ja pimeässä peiton alla saattaa se lipsahtaa tai sitten rakkautta saa osakseen baari-illan jälkeisen kotimatkan varrelle osuvat katupylväät ja kaikenkarvaiset kurret. Kaikesta tästä tunteen palon laimeudesta huolimatta suomalainen seisoo järkähtämättä rinnalla, kun lähisukua herjataan. On tutkittukin, että perheen arvostelu menee suomalaisten mielestä vakavuudessa reippaasti jopa oman ulkonäön arvostelun edelle. Rumaksi, läskiksi ja laiskaksi haukkukoot, mutta äitiä ette parjaa! Niinhän se kyllä taitaa olla. Minäkin voin ottaa vaikka minkälaista kritiikkiä vastaan oman pärstään liittyen, se kauneus kun on katsojan silmissä ja jos ei naama miellytä niin ei tarte katsella, mutta silloin mennään todellisiin henkilökohtaisuuksiin kun perhettä aletaan arvostelemaan. Onhan se ihan varma, että se joka omaakin perhettä syyttä solvaisi, tai syystäkin, saisi allekirjoittaneeltakin melkoisen ryöpytyksen ja ikuisen vihan osakseen. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, millaisten ihmisten parissa sitä on ikänsä varttunut, keneltä on geenit peritty, kenen kanssa on lapsena leluista riidelty, millä porukalla on sukujuhlat vietetty ja kuka on jakanut kotiseinien sisällä kanssasi ne hetket, joihin ei muut ole osalliseksi päässeet. Halusit tai et, he tulevat olemaan osa elämääsi aina. Hyvä ystävyyssuhde voi hyvällä tuurilla kestää läpi elämän, mutta sukulaissuhde on sitä aina joka tapauksessa. Perhe on se, joka viime kädessä jakaa tämän elämän kanssasi.

Vähän liiankin itsepintaisen lojaalina ihmisenä jaksan ihailla tätä piirrettä. Jaa että liian lojaali, miten se on mahdollista? No siten, että puolustetaan läheistä ihmistä silloinkin kun kyseinen henkilö on itse syypää. Järkevä ja tasapuolinen persoona olisi aina sen puolella joka on syytön. Itse olen koettanut karsia tätä liiallista lojaaliutta ja koettaa asettua puolueettomaksi, mutta läskiksihän se useimmiten on mennyt. Päin persettä suorastaan. Viime kädessä sitä joka tapauksessa on seissyt sen läheisimmän ihmisen rinnalla. Sukulaisten lisäksi tämä käsittää kaikki ne muutkin luottamuksen ansainneet ihmiset. Olisi ehkä helppoa olla "kaikkien kaveri", heittäytyä joka tilanteessa puolueettomaksi ja jakaa sympatiaa kaikille sitä tarvitseville. Helppoa tosiaan, mutta ei sen arvoista. Vielä siistimpää on se yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka kumpuaa niistä sanoista ja teoista jotka on yhdessä jaettu vaikeilla hetkillä. Mieluummin olen muutaman ihmisen hyvä ystävä, kuin koko maailman hyvänpäiväntuttu. Kuka silloin on sinun puolella, kun sinulle tulee vaikeaa ja jos olet elänyt elämäsi kaikkia tasapuolisesti miellyttäen? Ne kaikkiko? Tuskinpa.

Ryhdyin päässä laskemaan paljonko on niitä ihmisiä, joihin en välittäisi kadulla törmätä. Joille ei sanota päivää. Niitä on kertynyt aika monta. Yleensä sen seurauksena, että olen puolustanut jotain minulle tärkeää henkilöä melko jyrkin sanankääntein ja teoin. Tarvittiin monta sormea ja varvasta laskemaan. Mietin jo, onko minussa kenties vikaa, olenko jotenkin yhteistyökyvytön tai ongelmallinen tapaus.

Sitten laskinkin kaikki ne, jotka ovat seisseet rinnallani kaikki vaikeat hetket, tukeneet silloin kun maailma on ollut kaatua niskaan, nostaneet ylös suosta ja tehneet pilvisestäkin päivästä aurinkoisen. Tehneet elämästä elämisen arvoista.

Niitä kertyi moninverroin enemmän.