Kaikki rakkauden tähden

Terävimmät ehkä pistivät merkille, että parin edellisenkin kirjoituksen otsikossa on toistunut sana "rakkaus". Voisivat ajatella, että nyt sillä on jäänyt pahasti levy päälle. Eikö sillä muuta sanottavaa ole? Tarviiko sitä nyt koko ajan hehkuttaa? Voisiko välillä vaihtaa puheenaihetta?

No, voisihan sitä. Mutta kumma vain, että siitä aiheesta löytyy aina jotain uutta sanomista. Sehän se on kaiken perusta. Ilman rakkautta meistä harva olisi edes täällä, toivoakseni ainakin suurin osa on jonkinasteisen rakkauden hedelmiä. Toki ihminen voi elää elämänsä ilman rakkautta. Mutta mitä elämää se sellainen on? Rakkaus voi kyllä satuttaa, mutta paljon enemmän se voi antaa. Rakkautta on myöskin monenlaista, kaikissa muodoissaan se on hienoa. On kahden ihmisen välistä intiimiä rakkautta, on sisarrakkautta ja muiden perheenjäsenten välistä rakkautta, rakkautta omaa lemmikkiään tai vaikkapa rakasta harrastustaan kohtaan. Ihminen muodostaa tunnesiteitä hyvin monenlaisiin asioihin.

Puolisoonsa rakastunut ihminen tekee uskomattomia tekoja. Se on ehkä sitä räiskyvintä rakkautta. Se voi muuttua hetkessä vihasta rakkauden roihuksi. Itsekin olen tehnyt ties mitä rakastamani ihmisen vuoksi. Sellaisia seikkoja, joita syystä tai toisesta en kaikkia tässä voi luetella. Esimerkin mainitakseni, luovuin toistaiseksi työurasuunnitelmista hankkiakseni lapsen, jota en vielä vuosi sitten olisi todeksi uskonut. Mies lopetti tupakanpolton vuoden päivät sitten. Ei siksi, että olisin käskenyt. Vaan siksi, kun sanoin kerran, että en itse halua olla tupakansavussa, olen yliherkkä saamaan siitä pääkipua. Pysyttelin itse vain sauhuista loitommalla, mutta miespä lopetti siitä samaisesta kerrasta kokonaan. Monta muutakin tarinaa löytyisi ihan omastakin elämästä tästä aiheesta, jos jonkinlaista hullutusta tai typeryyttä on tehty vain saadakseen olla rakastetun kanssa. Se on ihan oma lukunsa se, jääköön nyt pimentoon.

Mies-nainen -välisen rakkauden ohella sydäntä lämmittää aina suuresti sukulaisrakkaus. Se se onkin vasta jännä juttu. Siihen eivät päde aina mitkään normaalin järjen lait. Ja uskokaa pois, tiedän mistä puhun. Oma suku varsinkin toiselta puolelta on ollut aina hyvin riitaisa. Sanan säilä on sivaltanut kerran jos toisenkin ja kipinät ovat iskeneet kun herjoja ja hävyttömyyksiä on heitelty puolin ja toisin. Niin ronskisti, että jos joku ulkopuolinen olisi samaan syyllistynyt, olisi seurauksena ollut hyvin rumaa jälkeä. Mutta kuinkas ollakaan, kai se veri on vettä sakeampaa sittenkin - kummasti sukulaisuus on pätevä peruste unohtaa katkerat riidat tiukan paikan tullen. Vielä liikuttavampaa tämä rakkauden määrä on tietysti silloin kun välit ovat alun alkaenkin läheiset ja mitä läheisempi sukulainen on kyseessä. En usko että niin syvää ystävyyttä onkaan, joka ohittaa uskollisuudessaan varsinkin samassa perhepiirissä kasvaneiden sukulaisten jopa riitaisetkin välit. Aina ei ole väliä sillä, kuka teki väärin ja kenen on syy, mutta hämmästyttävän hanakasti moraalistaan muuten jyrkät ihmisetkin ovat tiukassa paikassa sukunsa puolella.

Suomalaisia usein solvataan ei-niin-perhekeskeisiksi. Täältä puuttuvat kokonaan monien muiden maiden kulttuureihin tiukasti juurtuneet pitkän kaavan perhepäivälliset eikä tunteenpurkauksia täällä liiemmälti viljellä. "Minä rakastan sinua" on kenties vaikein sanayhdistelmä, jonka juro suomalaismies voi suustaan päästää, paitsi humalassa ja pimeässä peiton alla saattaa se lipsahtaa tai sitten rakkautta saa osakseen baari-illan jälkeisen kotimatkan varrelle osuvat katupylväät ja kaikenkarvaiset kurret. Kaikesta tästä tunteen palon laimeudesta huolimatta suomalainen seisoo järkähtämättä rinnalla, kun lähisukua herjataan. On tutkittukin, että perheen arvostelu menee suomalaisten mielestä vakavuudessa reippaasti jopa oman ulkonäön arvostelun edelle. Rumaksi, läskiksi ja laiskaksi haukkukoot, mutta äitiä ette parjaa! Niinhän se kyllä taitaa olla. Minäkin voin ottaa vaikka minkälaista kritiikkiä vastaan oman pärstään liittyen, se kauneus kun on katsojan silmissä ja jos ei naama miellytä niin ei tarte katsella, mutta silloin mennään todellisiin henkilökohtaisuuksiin kun perhettä aletaan arvostelemaan. Onhan se ihan varma, että se joka omaakin perhettä syyttä solvaisi, tai syystäkin, saisi allekirjoittaneeltakin melkoisen ryöpytyksen ja ikuisen vihan osakseen. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, millaisten ihmisten parissa sitä on ikänsä varttunut, keneltä on geenit peritty, kenen kanssa on lapsena leluista riidelty, millä porukalla on sukujuhlat vietetty ja kuka on jakanut kotiseinien sisällä kanssasi ne hetket, joihin ei muut ole osalliseksi päässeet. Halusit tai et, he tulevat olemaan osa elämääsi aina. Hyvä ystävyyssuhde voi hyvällä tuurilla kestää läpi elämän, mutta sukulaissuhde on sitä aina joka tapauksessa. Perhe on se, joka viime kädessä jakaa tämän elämän kanssasi.

Vähän liiankin itsepintaisen lojaalina ihmisenä jaksan ihailla tätä piirrettä. Jaa että liian lojaali, miten se on mahdollista? No siten, että puolustetaan läheistä ihmistä silloinkin kun kyseinen henkilö on itse syypää. Järkevä ja tasapuolinen persoona olisi aina sen puolella joka on syytön. Itse olen koettanut karsia tätä liiallista lojaaliutta ja koettaa asettua puolueettomaksi, mutta läskiksihän se useimmiten on mennyt. Päin persettä suorastaan. Viime kädessä sitä joka tapauksessa on seissyt sen läheisimmän ihmisen rinnalla. Sukulaisten lisäksi tämä käsittää kaikki ne muutkin luottamuksen ansainneet ihmiset. Olisi ehkä helppoa olla "kaikkien kaveri", heittäytyä joka tilanteessa puolueettomaksi ja jakaa sympatiaa kaikille sitä tarvitseville. Helppoa tosiaan, mutta ei sen arvoista. Vielä siistimpää on se yhteenkuuluvaisuuden tunne, joka kumpuaa niistä sanoista ja teoista jotka on yhdessä jaettu vaikeilla hetkillä. Mieluummin olen muutaman ihmisen hyvä ystävä, kuin koko maailman hyvänpäiväntuttu. Kuka silloin on sinun puolella, kun sinulle tulee vaikeaa ja jos olet elänyt elämäsi kaikkia tasapuolisesti miellyttäen? Ne kaikkiko? Tuskinpa.

Ryhdyin päässä laskemaan paljonko on niitä ihmisiä, joihin en välittäisi kadulla törmätä. Joille ei sanota päivää. Niitä on kertynyt aika monta. Yleensä sen seurauksena, että olen puolustanut jotain minulle tärkeää henkilöä melko jyrkin sanankääntein ja teoin. Tarvittiin monta sormea ja varvasta laskemaan. Mietin jo, onko minussa kenties vikaa, olenko jotenkin yhteistyökyvytön tai ongelmallinen tapaus.

Sitten laskinkin kaikki ne, jotka ovat seisseet rinnallani kaikki vaikeat hetket, tukeneet silloin kun maailma on ollut kaatua niskaan, nostaneet ylös suosta ja tehneet pilvisestäkin päivästä aurinkoisen. Tehneet elämästä elämisen arvoista.

Niitä kertyi moninverroin enemmän.