Visiitti Virossa (ja muuta mukavaa)

Joulukuu huitelee jo puolessavälissä, mikä tarkoittaa että kohta on tämäkin vuosi päätöksessään. Jälleen yksi, hieno vuosi elettyä elämää lisää, ja alkamassa on uusi, johon voi soveltaa kaikkea aiemmilta vuosilta kertyneitä kokemuksia ja oppeja.

Viime päivät opettivat esimerkiksi sen, että ei minusta olisi asumaan pk-seudulle. No, sinne ytimeen ainakaan. Tuskin pikkukummassa sivummallekaan. Mietin, että miksi. Mistä tuli se fiilis minkä siellä niiden päivien aikana kohtasin kun siellä miehen kanssa aikaa vietin. Monet sanovat, että se on se kiire mikä on liikaa. No, näkeehän siellä kiirettä jos menee keskelle kaupungin vilskettä. On ruuhkaa, ratikoita, autoja, ihmismassoja, ääniä, valoja ja vilinää. Hiukankaan syrjemmällä keskustasta se härdelli kuitenkin hellittää, mutta silti kaipuu kotiin iskee kahta kovemmin. Vaikka reissu oli kaikin puolin kiva ja sitä kuuluisaa kahdenkeskistä laatuaikaa tuli vietettyä nyt ihan urakalla, oli upea fiilis tulla taas takaisin Kainuun lumiselle maaperälle ja palata arjen rutiineihin. Kai se koti tosiaan on siellä missä sydänkin on, ja vaikka muuta koetan vakuutella itselleni, ei se nälkämaan korpiseuduilta hevin ole irtautumassa. Saapa nähdä tuleeko lähitulevaisuuden asuinpaikka vaihtumaan vai pysyykö entisellään, ilmassa on sen suhteen vielä kovin monta avointa kysymystä. 

Juha Tapio esiintymässä Stockmannilla

Ravintolaruokiinkin voi näköjään kyllästyä, sillä viiden päivän kahviloiden, pizzerioiden ja ravintoloiden ruokalistojen testauksen jälkeen oli ensimmäisenä kotikamaralle päästessä mielessä kokata perinteinen makaronilaatikko. Vaikka tulipahan testattua mm. Dennisin kuuluisat pizzat, mutta kyllä kotiruoka on aina oma juttunsa! Silti Stockmannin herkkuosastolla kierrellessäni en voinut välttyä hetkelliseltä ajatukselta, josko sinä päivänä jos ja kun voittaisin lotossa, ostaisinkin kaikki ruuat valmiina enkä koskaan enää likaisi omia pikku kätösiä ruuanlaiton askareisiin. Viimeistään siinä makaronilaatikon äärellä se hetken hairahdus meni kuitenkin ohi, ja hyvä niin. Kokkikokeiluja siis tiedossa jatkossakin.

Tallinnan satamassa

Keliolosuhteet päättivät koetella visiittiämme Viron puolelle, sillä merellä myllersi juuri niihin aikoihin melkoinen myräkkä. Onneksi pahin ehti kuitenkin laantua ennen meidän laivan lähtöä, mutta kyllähän tuo aallokko silti meinasi kyytiläisiään keinutella. Suuremmilta pahoinvoinneilta kuitenkin vältyttiin ja reissu Tallinnaan oli oikein onnistunut. Kaikki aika maissa vaan meni ostosten tekoon, mikä on vähän sääli koska Tallinnassa olisi taatusti ollut paljon muutakin nähtävää. No, kesällä koittaa taas uusi reissu etelään joten josko kävisi kiertelemässä siinä samalla myös Viron puolella uudemman kerran, varsinkin vanha kaupunki kiehtoisi, mutta nyt sen näkemiseen ei aika eivätkä vuorokauden valoisat tunnit olisi riittäneet. Suunta Suomenlahden yli siis taas suvella!

Tallinnan valoja

Pitkästä aikaa muuten sivuhuomautuksena uusi Guess -päivitys: reissusta tarttui mukaan harmaa, komea Avignon Medium Box Satchel. Muuten ko. merkin veskavalikoima oli tällä kertaa omaan makuun vähän valju sekä Suomen että Eestin kamaralla.

Tuli tuossa aiemmin myytyä pois muutama kaappiin kertynyt Guessin laukku, mutta yhtä en, enkä myy, syystä että sillä on tunnearvoa. Juttu juontaa juurensa kevääseen, kun miehen kanssa luin lehdestä naureskellen, että rapakon takana on tapana tuoreen isän ostaa lapsensa äidille niinsanottu "push present", lahja kovasta synnytysurakasta. Huvittuneena Amerikan käytännöstä en olisi osannut arvata, että miespä osti sitten juuri tästä samaisesta hyvästä laukun. Ja se laukku pysyy, tiikeriraidallinen Guessin Bobcat.

Pohdinpa reissun mittaan muutakin. Jokaisen olisi hyvä joskus oikein ajan kanssa tutkiskella omaa sisintään, ja nyt (en tosin ekaa kertaa) päädyin pohtimaan omaa persoonallisuutta. Erilaisuushan on toki rikkaus, että sen puoleen minua ei ole koskaan haitannut se että joissain asioissa olen varsin omalaatuinen. Yhä vahvemmin vakuutun luonnehoroskooppien paikkansapitävyydestä. Kuvaus härästä voisi olla melkein suoraan kuvaus minusta. Rauhallinen, mukavuudenhaluinen, herkkä, taiteellinen, pitkäpinnainen mutta äärimmilleen ärsytettynä pelottavan pitkävihainen ja temperamenttinen. Minulta puuttuu jotenkin kyky jaksottaa tunteenpurkauksia tasaisemmiksi, sen sijaan tarkkailen sivusta aikani, venytän pinnaa pitkälle, niin pitkälle että se viimeinenkin pisara on jo ylitetty, ja sitten tapahtuu sellainen hallitsematon tunteenpurkaus että järkiajattelu on mahdotonta ja seuraukset usein peruuttamattomia. Ihmissuhteissa olen alkuun erittäin varauksellinen ja tuntemattomia kohtaan usein jopa turhan tyly, ennenkuin uskallan raottaa sitä kovaa kuorta joka peittää alleen hyvinkin herkän persoonan. En tiedä onko se vain henkilökohtainen ominaisuus, vai olenko tietämättäni antanut elämän muokata minusta sellaisen. Herkät ihmiset kun joutuvat tässä kylmässä maailmassa kehittämään itselleen jonkin puolustusmekanismin kaikelta pahuudelta, ja usein se tarkoittaa paksua panssarikuorta jonka sisään ei kukaan sivullinen pääse eikä näe. Ajan myötä siitä kuoresta kehkeytyy itsestäänselvyys jota ilman ei edes osaa olla. Jonkun ihmisen päästäminen lähelle vaatii siis paljon luottamusta, aikaa ja vaivaa, mutta se on silloin pysyvää lajia. Ehkä juuri siksi olen jopa raivokkaan lojaali läheisiä kohtaan ja juuri heidän loukkaukset ovat niitä jotka satuttavat pahasti, kun taas ulkopuoliset ihmiset ja heidän sanomiset tai tekemiset ovat yhtä kuin ilmaa. 

Mitä sitten olen tähän liittyen pohtinut; onko tämä hyvä vai huono seikka? Ehkä kumpaakin, tilanteesta riippuen. Se on ollut hyvä keino suojella itseään ja auttanut erottelemaan oikeasti tärkeät ihmiset vähemmän tärkeistä - määrä kun ei koskaan voi korvata laatua. Toisaalta mietin joskus, menettäisinkö paljon, jos sittenkin ottaisin riskin ja olisin avoimempi ja vastaanottavaisempi kaikelle uudelle? Mottona on yleensä ollut kaikki "elämä on tässä ja nyt" -tyyliset päätelmät, mikä sotii tältä osin hieman tätä omaa toimintatyyliä vastaan. En vain ole kokenut tarpeelliseksi tai olennaiseksi sitä, että täysillä elämiseen omalla kohdallani kuuluisi myös varaukseton sosiaalisuus ja kaiken uuden vastaanottaminen, vaan minulla on ollut oma tapani ottaa elämästä ilo irti. Vanhassa vara parempi, mitä sitä hyvää muuttamaan, sanotaan, ja omalla kohdalla se on ollut toimiva tapa menetellä, mutta ehkä silti vaikka pienimuotoisena uudenvuodenlupauksena voisin yrittää höllätä hiukan, Mitä haluaisin kuitenkin muiden ymmärtävän, on se että en ole tahallani syyttä ilkeä tai ennakkoluuloinen ketään kohtaan, minulla on vain oma tapani elää tätä elämää kuten jokaisella muullakin on omansa, kaikki niistä ovat aivan yhtä oikeita.

Jotain iloista uutista loppuun; vuosikausien pääkivun ja lääkärirallin jälkeen on löytynyt jotain helpotusta tähän varsin viheliäiseen vaivaan. Olen nimittäin aloittanut fysioterapeutilla käynnin, hyvin tuloksin. Koko niska- ja hartiaseutu on niin pahasti jumissa, ettei ole mikään ihme jos pääkipu on vaivannut! Pari kertaa on nyt takana ja olo kuin eri ihmisellä. Täytyykin ottaa jatkossa tavaksi käydä säännöllisesti hierojan tai fysioterapeutin vastaanotolla, josko tästä vaivasta sillä pääsisi eroon tai ainakin vähemmäksi. Lupaavalta näyttää!

Tuomaan markkinat Senaatintorilla. Eikä lumesta tietoakaan!

Eteläinen Suomi on vielä vailla lumipeitettä, täällä Kainuussakin kelit on niin lauhat että vähän hirvittää hupeneeko hanget kokonaan mutta toivotaan, että jouluna olisi maa valkeana, olisi oikea joulutunnelmakin sitä myöten taattu. Hyvää joulun odotusta vaan jokaiselle!

Talven merkkejä

Tulihan se lumi tänne lopultakin - ja suli välissä pariin otteeseen poiskin, sataakseen takaisin taas kohta uudelleen. Saa nähdä sulaako vielä montakin kertaa pois vai jääkö jo pysyväksi peitteeksi, mutta onpahan ainakin lupaava alku talvelle - ja joululle, joka jo kuukauden päässä häämöttää. Luvassa on siis kuukauden täydeltä aina yhtä ihanaa joulunodotusaikaa; askartelua, suunnittelua, lahjaostoksia, asunnon koristelua, jouluvalojen virittelyä, joulukinkun ja muiden jouluisten ruokien hankintaa ja mikä tärkeintä, rauhoittumista ja läheisten yhdessäoloa. Tänä vuonna joulu on aiempia merkityksellisempi, kun on itsellä lapsi jolle haluaa luoda joulutunnelman vaikka hän ei vielä sellaisesta mitään niin ymmärräkään tai ainakaan muista - mutta pitää taltioida ekan joulun hetkiä kuvin ja videopätkin vastaisen varalle katseltaviksi ja muisteltaviksi. Viime joulu menikin vähän murheellisimmissa merkeissä kun isän tila oli pitkin syksyä ja talvea epävarma, mutta nyt tunnelin päässä oleva valo on muutakin kuin se kuuluisa vastaantuleva juna ja voidaan kaikki keskittyä yhteiseen joulunviettoon. 

Tässä välissä saattaa olla kirjoitusten suhteen hieman hiljaisempaa, syistä joita en nyt tässä lähde erittelemään, mutta jotka stressaa sen verran että tavanomainen hilpeä ja huoleton kirjoittelu ei ota onnistuakseen, teeskentely kun tunnetusti ei ole itseltä ikinä oikein onnistunut. Samaisesta syystä otin pientä pesäeroa sosiaaliseen mediaan eli Facebookiin ainakin toviksi aikaa, lähdin siis sieltä pois ainakin siihen saakka kunnes jaksaa ja pystyy taas tavalliseen tapaan vaihtamaan arkipäivän kuulumisia muiden kanssa. Toinen syy lähdölle sieltä oli se, että oli tarve kokeilla miltä tuntuu olla jonkin aikaa erossa virtuaaliyhteisöstä ja korvata kanssakäyntiä koneen välityksellä ihan oikeisiin tosielämän törmäilyihin, ihan kuin oli tapana aikana ennen vanhaan. Tulee herkemmin pidettyä niihin lähimpiin ihmisiin yhteyttä kun heidän kuulumisiaan ei näe sieltä suuren massan seasta. Ja onhan se aina mukavampi saada viesti tai soitto puhelimeen tai vastaanottaa vieras vartavasten kotiovella. Facebook on oikein käytettynä kuitenkin myös kätevä, sen kautta on helppo pysyä kartalla tapahtumista ja muista tärkeistä ja ajankohtaisista asioista; kunhan sen ei anna kokonaan korvata oikeita kontakteja ihmisten kanssa. Korvessa asuville tai muuten kiireisille se on ihan hyvä korvike kanssakäymiseen ihmisten kanssa, mutta nimenomaan vain korvike, ei korvaaja. Jokainen tarvitsee myös oikeaa olkapäätä tukemaan ja toisen ihmisen läsnäoloa riemuja jakamaan. Jos koko elämä rakentuu pääosin virtuaaliseen yhteisöön ja mielikuvaan, jonka haluaa muille itsestään sitä kautta rakentaa, alkaa koko elämä pian pyöriä kuvitteellisen kaksoiselämän varassa. Jokainen terve ihminen osaa varmasti vetää rajan siihen, mikä on vielä normaalia ja milloin touhu on karkaamassa käsistä, eikä hae itselleen hyväksyntää väärää kautta. Suotavaa olisi ettei suhteellisuudentaju sumentuisi vaan että tällaisia verkon yhteisöpalveluja käytettäisiin niin että se ei ota vaan pelkästään antaa.

Omaan elämään iloa tällä hetkellä tuo luonnollisesti eniten koko ajan kasvava ja kehittyvä pienokainen. Tekisi niin mieli jakaa kaikki kehitysaskeleet koko kansan kesken, kuten varmasti jokainen omasta lapsestaan ylpeä vanhempi, mutta lapsen yksityisyyttä kunnioittavana tämä ei tietenkään ole vaihtoehto. Tyydyn siis vain toteamaan että täällä on opittu jo ryömimään ja konttaamaan täyttä höyryä, pienestä vauvasta on kehittynyt ympäristöään innolla tutkiva utelias pikku seikkailija joka kohta jo istuu ja kävelee!

Tämä tältä erää, enemmän sitten kun oma tämänhetkinen tilanne antaa taas myöten puhua huolettomammin niitä näitä, juuri tällä hetkellä energia ja voimat täytyy keskittää muualle. Hyvää alkutalvea ja joulun odotusta!

Kuurankukkia ja pakkasaamuja

Pikapäivityksenä kerrottakoon kuvin talvea enteilevien pakkasaamujen kauneus. Edelleen sitä lunta odotellessa.

Ja kuvauksessa on ollut apuna uusi hankinta; Canon EOS 500D -järjestelmädigikamera. Monen vuoden epäröinnin jälkeen se on nyt viimein hankittu. Ei muuta kuin kovaa kuvaamista!

Pari asiaa parisuhteista

Marraskuu, eikä lumesta tietoakaan, vieläkään.

Tunnelmaa löytyi kuitenkin senkin edestä legendaariselta Naapurivaaran tanssilavalta nyt lauantai-iltana, kun Yölintu kävi viihdyttämässä kansaa. Miehen kanssa otettiin pienimuotoinen irtiotto arjesta, kun lapsi vietti laatuaikaa mummolassa ja me vietettiin iltaa ravintolaillallisen, kekritapahtuman ja tanssi-illan merkeissä. Kivaa oli, vaikka tuli huomattua sekin miten tottunut sitä on jo perhearkeen kun vähän väliä iski kaipaus lapsen luo, ja kotikin ilman tavuja puhumaan oppineen pienokaisen ääniä ja touhuamista tuntui kovin tyhjältä. En olisi uskonut vielä pari vuotta sitten sanovani näin, mutta on se vaan niin ihana kun on pieni vauva talossa, jotain minkä vuoksi tosissaan yrittää ja joka tuo pelkällä olemassaolollaan iloa ja valoa sateisiin ja pimeisiinkin päiviin. Tuli kuitenkin saatua myös miehen kanssa kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja puhuttua kaikenlaisia asioita halki, muisteltua alkuaikoja ja jopa tanssittiinkin jokunen biisi Simo Silmun tahtiin, vaikka lavatanssit eivät meidän kummankaan se kaikkein omin juttu olekaan. Mutta kivaa oli, ja se kai se on tärkeintä! 

Kajaaninjoen ranta

Joulukin sen kun lähenee. Nyt se tuntuu itse perheellisenä ollessa ehkä vieläkin merkityksellisemmältä kuin ennen, vaikka aina olen innokas joulupersoona ollut - vaikka oma lapsi on vielä kovin pieni, sitä muistaa itse omasta lapsuudesta miten mahtavaa aikaa joulu oli ja sitä haluaa itse luoda omalle jälkikasvulle vähintäänkin yhtä hienot muistot. Vaikka maa onkin vielä mustana ja aikaa puolitoista kuukautta, on jo kiva odotella ja valmistautua jouluun askartelemalla joulukortteja, kaivamalla pikkuhiljaa jouluvaloja kaapista ja suunnittelemalla miten yllättää läheisiä ihmisiä. 

Linnanrauniot kekri-iltana

Pohdinpa taas tuttuun tapaan kaikkea syvällisempääkin. Tällä kertaa pyörittelin mielessäni ihmissuhteiden kovin monimutkaisia kiemuroita - niistä haastavimpia ovat usein parisuhteet. Kalikka ei nyt kolahtanut omalle kohdalle - tai no tavallaan joo, mutta ei nykytilanteeseen, siihen olen täysin tyytyväinen. Menneisyydestä löytyy kuitenkin kokemuksia, jotka aina silloin tällöin pistävät pohtimaan tällaisia. 

Sellaista parisuhdetta ei olekaan, jossa ei olisi mitään riitoja tai koettelemuksia. Ylä- ja alamäet kuuluvat asiaan. Joskus joudutaan käymään läpi raskaitakin asioita. Sen sijaan on paljon asioita, jotka normaaliin parisuhteeseen eivät todellakaan kuulu. Näistä esimerkkinä niin henkinen kuin fyysinenkin väkivalta; toisen satuttaminen, lyöminen, alistaminen, uhkailu, vähättely, kontrolloiminen. Jokainen tervejärkinen allekirjoittaa tämän. Usein ihmiset sanovat, että jos kumppani lyö, se on suhteen loppu, the end, kerrasta poikki. Minähän en sellaista katsoisi! Ei muuta kuin lusikat jakoon ja soromnoo! Totuus on kuitenkin usein toinen - vahvatkin mielipiteet usein laimenee kun asia osuu oikeasti omalle kohdalle. Ihminen on yllättävän anteeksiantavainen ja unohtavainen, kun oma kumppani tekee jotain sellaista mitä koskaan aiemmin ei edes ajatustasolla uskonut hyväksyvänsä. Monesti sitä heittäytyy puolustuskannalle ja jopa kieltää koko tapahtuneen. Joillekin tulee tarve kahta kovemmin kiillottaa perheen tai parisuhteensa kulissikuvaa ulospäin, ikäänkuin hävetäkseen sitä että itse antoi sellaista tapahtua. Mitä enemmän syitä on pysyä yhdessä - avioliitto, yhteinen laina, lapset - sitä enemmän sitä ottaa paskaa niskaansa. Kerrasta poikki -ajattelutapa jää helposti unholaan. Rakkaus on suuri voima - niin suuri, että ihminen kuvittelee helposti pystyvänsä muuttamaan toisen paremmaksi ihmiseksi ja uskomaan parempaan tulevaisuuteen, vaikka edes se ei sentään ihmeisiin pysty.

Itse olen osaltani sortunut joskus samaan. Sitä kun on niin kiintynyt tottumuksesta toiseen pitkän yhdessäoloajan aikana, niin sitä yrittää automaattisesti kaikkensa ja odottaa aikansa asioiden korjaantumista. Henkiselle tai fyysiselle väkivallalle, jota aiemmin ei olisi hyväksytty, haetaan nyt ymmärrystä ja mietitään, provosoinkohan jotenkin, oliko se minun syy? Onko minussa vikaa kun hän lyö tai haukkuu? Liian paljon on kuitenkin liian paljon. Omalla, itsepäisellä luonteella se viimeinen pisara tulee varmasti paljon aiemmin kuin monella muulla vaikka mitään varsinaista, varsinkaan fyysistä väkivaltaa en suuremmin ole onneksi kokenutkaan, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna ihan tarpeeksi paskaa minäkin otin vastaan ennenkuin ymmärsin, että tuulimyllyjä vastaan on turha taistella. Yrittää täytyy, mutta ihmeitä on turha odottaa. Elämä on aivan liian lyhyt. Kenenkään ei tarvitse sietää ilkeitä sanoja, iskuja, ulkopuolisten paineita, mitään mikä on esteenä sille että voisit hengittää vapaasti ja elää omaa elämääsi, olla oma itsesi, niin sinkkuna kuin suhteessakin. Mikään uhraus ei ole sen arvoinen että kannattaisi luopua omasta elämästään, itsestään, muuttua joksikin toiseksi tai elää vain jotakuta toista varten. Kompromisseja joutuu tekemään jokainen parisuhteeseen mielivä, mutta itseään ei tarvitse lähteä muuttamaan. On aivan eri asia myöntyä toisen mieliksi katsomaan romanttisen leffan sijasta toimintaa tai perua joku oma meno siksi että löytyisi aikaa yhteiselle illalle, kuin että luopua rakastamastaan harrastuksesta, työstä tai unelmistaan toisen vaatimusten alla.  

Aivan liian monta kertaa olen kuullut tarinoita, miten ei ole uskallettu ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja lähteä, vaikka väkivaltaista tai muuten onnetonta suhdetta olisi takana vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Puhutaan kerta toisensa jälkeen, että pitäisi lähteä, pitäisi tehdä asioille jotain, pitäisi uhkailujen sijasta oikeasti toteuttaa, mutta tyydytään kuitenkin tilanteeseen. Mietitään liikaa käytännön asioita - miten tullaan rahallisesti toimeen, miten lapset pärjäävät, mitä sukulaiset ja tuttavatkin sitten ajattelevat, jos ero tulee? Totuus kuitenkin on, että asiat kuitenkin järjestyvät aina jotenkin. Ihmisten arvostelua ei kannata ottaa kuuleviin korviinsa - se puhe tulee yleensä juuri niiden suusta, joilla itsellä ei riitä rohkeutta samaan ja jotka itse elävät muiden mielipiteiden ja olettamusten mukaan ja joilla ei itsellä ole tarpeeksi intoa taistella omien unelmiensa eteen.

Itselle on vaikein paikka ollut se lähtemisen suunnittelu. Kun siitä on edetty jo toteutusasteelle, on tilalle tullutkin suuri helpotuksen tunne. Vaikka se ruljanssi on ollut raskas, se kaikki kannatti käydä läpi. Sinä aikana, kun moni pohtii uskaltaako lähteä vai ei, jossain Se Oikea voi odottaa ottajaansa. Ja jos luulit, että väkivallan uhri on aina nainen, olet väärässä. Hyvin usein myös mies on se, joka kärsii. Tasa-arvolla on myös käänteispuolensa, valitettavasti. 

Sellaisia ajatuksia minulla. Mikään absoluuttinen totuus se tuskin on, mutta rehellinen näkemys omasta mielipiteestä ja siitä, miten itse koen haluavani elää tämän elämän. Päivä kerrallaan, iloiten jokaisesta hetkestä. Jokainen eläköön itse elämänsä miten haluaa. En koe tunnontuskia jos joudun jättämään taakse sellaisen elämän, joka vain ottaa muttei koskaan anna takaisin. Joka vain kuluttaa ja polttaa loppuun, ja joka tekee minusta täysin vieraan itselleni. Tällä hetkellä minun ei edes tarvitse murehtia sellaista omalla kohdalla, enää - ja on sellainen pieni tunne, että tuskin tarvinnee jatkossakaan. Toivottavasti saman tunteen kokisi myös mahdollisimman moni muu, joka tälläkin hetkellä ehkä pohtii, onko sittenkään tehnyt tarpeeksi elääkseen elämäänsä niin kuin haluaisi.

Ensilumia edelleen odotellen, hyvää marraskuuta!

Ensilunta odotellen

Sanoista tekoihin - tuli lopultakin aika lunastaa jo kauan puhutut puheet järjestelmädigikameran hankkimisesta ja nyt sen tein. Viimeinkin. Johan sitä suunnitellessa taisi vuosi tai useampikin vierähtää. Mitäänhän minä en niistä tiedä, mutta jostainhan se on aloitettava. Canonille jostain mystisestä syystä uskollisena tilasin EOS 500D:n ja nähtäväksi jää millaista jälkeä tällainen ammattikuvauksen amatööri saa aikaan.

Nuorena naureskeltiin siskon kanssa vanhemmille, jotka eivät osanneet kännykkää käyttää, tietokoneesta puhumattakaan. Mehän osattiin, olihan siinä ekassa Nokian 5110:ssä ihan matopeli ja kaikkea. Tilattiin logoja ja soittoääniä - muistan, että seuraavassa 3110:ssä oli oikein Irwinin Rentun ruusu soittoäänenä. Oli se jännää, oltiinhan me totuttu soittelemaan kavereille aina vaan lankapuhelimesta. Nettiäkin käytettiin kuin vettä vaan, etupäässä Kissin chatissa pyörittiin. Oltiin niin mukana kehityksen kelkassa, että. 

Entäs nyt? Myönnän, että voisin seurata aikaani ehkä paremminkin. Olen melkein poikkeuksetta pihalla kuin lumiukko katsellessani nykylasten häikäiseviä tekniikan taitoja. Monilla kavereillakin on kalliit älypuhelimet, minä pidän itsepintasesti kiinni omasta vähemmän älyllisestä, "kunhan sillä voi soittaa niin se riittää". Hups, kuulostan ihan omilta vanhemmiltani aikoinaan. Miten tässä näin kävi? Nauraako oma tyttö minulle kymmenen vuoden päästä, miten "äiti on ihan kalkkis, ei se tajuu". Vähänkö noloa. 

Mut hei, vielähän tässä on aikaa ottaa kehitystä kiinni. Vaikka siitä uuden kameran käytöstä on ihan hyvä aloittaa. Hankkivathan vanhemmatkin viimein ne kännykätkin ja äiti oppi jopa kirjoittamaan tekstiviestejä, joten eiköhän minullakin ole ihan kohtuulliset mahdollisuudet päästä jyvälle nykymenosta. Maailma kehittyy, ja minä sen mukana.

Sen verran sain kuitenkin kehityttyä, että tuunasin vähän omia nettisivuja. Nykyään vanha tuttu osoite toimii rinnakkaisdomainina, virallisesti sivut löytyvät osoitteesta www.anumikkonen.com. Logokin meni uusiksi nykyisen sukunimen mukaisesti ja sivut muutenkin uusiutuivat hienoisesti. Käykääpäs tsekkaamassa! Itse palvelut eli piirrostyöt toimivat edelleen ihan entisellään. 

Sain muuten nyt aivan loistavan idean. Ihan mahtifiilis on se, kun keksii ihan yhtäkkiä jonkun jutun mistä innostua. Tarkemmin en kehtaa vielä asiasta kertoa koska se on suunnitteluasteella ja kehitysvaiheessa, mtta työstän sitä koko ajan. Sen verran sanon, että kyseessä on sarjakuva. Miten vaan muulta tekemiseltä ja menemiseltä ehdin, aion piirtää siinä ohella myös tätä uutta sarjista, johon sain ainakin omasta mielestä kivan idean tässä yllättäen. Katsotaan miten homma etenee! En malta odottaa että pääsen siitä vähän enempi kertomaan, mutta vielä ei huvita hurjia huudella.

Lokakuu on vaihtumassa marraskuuksi mutta syksy sen kun jatkuu tasaisen leutona. Pakkasista ei ole tietoakaan, paitsi joskus myöhäisen illan tai aikaisen aamun tunteina kun pieni kuura on kerrostunut auton ikkunoihin. Huomaatteko, ei sellaista allekirjoittaneen päivitystä, joka ei jotenkin sivuaisi senhetkistä säätilaa. Mutta kun se on niin mukavaa! On kiva fiilistellä kulloistakin vuodenaikaa ja säätä. Olen ihan liian koukussa kaikkeen, mistä voi saada jotain elämyksiä, eikä siihen aina tarvita paljoakaan. Yksi helpoimmista ja parhaimmista keinoista on elää hetkessä ja nähdä se, mikä on juuri siinä nenän edessä - ja nauttia siitä. 

Innokkaana jouluihmisenä jatkan täällä lumen odotusta ja kaikkea vuoden parhaimpaan ajankohtaan - juuri niin, jouluun - liittyvien suunnitelmien tekemistä.

Syksyn jatkoja!

Muuttohaaveita ja Muumimukeja

Syksy sen kun etenee, ja talvi sen kun lähenee. Lähestyvä kylmyys on riisunut puut alastomiksi, luonto ikäänkuin odottaa jotain tapahtuvaksi. Se jokin on ensilumi. Pian se sataa, sulaa ehkä pois, mutta pian sitä on puhtaanvalkoisena vaippana kaikkialla.

Muumit kuluttivat talven omalla tavallaan; nukkumalla. Luonto lumen alla odotti horrostilassa kevättä ja heräämistä uuteen kukoistukseen, joten Muumitkin kai katsoivat parhaaksi tehdä samoin. Välillä nekin tosin havahtuivat hereille kesken kylmimmän kauden huomatakseen sen taianomaisen kauneuden,

Minä tarvitsen kaikki neljä vuodenaikaa.

Tummanpuhuvan talven, hohtavat hanget, purevat pakkaset, hennot hiutaleet ja räiskyvät revontulet. Joulunajan odotuksen, lahjojen suunnittelun ja askartelun, tunnelmallisen savusaunan aattoiltana, palvatun kinkun, piparkakun huumaavan tuoksun, tuoksukynttilät ja kimaltavat koristeet kuusen oksilla. Joulupukin kuumalinja, joulurauhan julistus ja Lumiukko taustalla televisiossa pyörien. Perhe ja sukulaiset kerääntyneenä yhteen syömään ja juhlimaan.

Kevättä ennakoivan auringon ensimmäiset lämmittävät säteet kovilla hangilla, pilkkijät järvien jäällä kaloja narraten, polanteiden alta pilkistävät pikitiet, pitenevät päivät ja valoisuus, orastavat hiirenkorvat koivuissa ja suloisesti solisevat kevätpurot, ensimmäiset voikukat ja leskenlehdet tienvierustoilla.

Loistoonsa puhkeava kesäinen luonto, uudet perunat, keskikesän juhla juhannustaikoineen, saunoineen ja kokkoineen, grilli-illat ystävien kesken, luonnonkukkien väriloisto, valoisat kesäyöt jolloin koko maailma tuntuu pysähtyvän, kuikan huuto järven selän yli, nouseva usva öisen vesistön ylle, aamuyön tunteina syöttiin nappaavat kalat. Vastaleikatun ruohon tuoksu, polttavan kuuma hiekka varpaiden alla, lasten riemunkiljahdukset uimarannalla, iltauinti viileässä järvivedessä, kaikki ne ihanat kesätapahtumat joita on jokainen paikkakunta pullollaan. Heinäsirkkojen sirinä heinikoissa, ukkosmyrskyn jylinä ja taivaalla sinkoilevat salamat, tuoreet koivuvastat, kesämökit ja karavaanarit. Kiireettömät, lomailevat ihmiset, ensimmäiset mansikat ja niistä tehty kermakakku.

Kierron päättää pimenevä syksy, räiskähtelevä ruska upeissa värisävyissään, arkirutiinien palaaminen, lämmittävät huovat ja villasukat, kaakaomukit ja hyvä kirja. Kypsyvät marjat metsissä, raikkaat, pakkasenpuremat aamut ja ensilumen odotus.

Kaikkia näitä yhtä innolla odotan ja kaikista niistä nautin tasapuolisesti. Onneksi meillä Suomessa on etuoikeus siihen.

Muumeja kun tuossa alussa sivusin, niin jatkanpa hieman samalla teemalla; jo ties monettako vuotta keräilen Muumimukeja, välillä enemmän ja välillä vähemmän innokkaasti. Nyt tuli taas sellainen vaihe, että hankin useamman mukin kokoelmiin kerralla. Onpahan ainakin jonkinlainen pesämuna Minni-tytölle joskus aikanaan, kun kyseiset mukit tunnetusti kasvattavat arvoaan ajan myötä. Kallein Muumimuki johon itse olen törmännyt, on vuoden 2004 erikoiserä Tove Janssonin nimenomaan Fazerille suunnittelemaa mukia jota on voinut ostaa hetken aikaa Helsingin Kluuvikadun Fazer-myymälästä. Niitä on muistaakseni tehty 400 kappaletta ja yhdellä sellaisella oli huuto.netissä vastikään yli 2000 euroa hintaa. Niinsanotut "tavallisetkin" Muumimukit, jotka ovat joko poistuneet tuotannosta tai olleet myynnissä vain hetken aikaa (kausimukit) nostavat arvoaan nopeasti. Muutaman vuoden takaisista kausimukeista pyydetään helposti 50-100 euroa kappaleelta, vanhemmista erikoismukeista satojakin euroja. Keräilystähän tässä on kyse, ja kun koko ikäni olen jotain keräillyt aina pullonkorkeista postimerkkeihin niin tämä on luontevaa jatkumoa tälle tavalle. Mitään täydellistä kokoelmaa en tavoittele, mutta jos edes kaikki lähivuosien mukit keräisi talteen arvoaan kasvattamaan.

Mukeista muuttoajatuksiin. Jopa minä, piintynyt ja paljasjalkainen kainuulainen olen mielessäni sulatellut jo tovin aikaa ajatusta muista maisemista. Nälkämaan vaarat toki ovat sitä ainoaa oikeaa kotiseutua aina, mutta vielä kohtuunuori ihminen kaipaa elämäänsä uusia haasteita. Ainahan on mahdollisuus paluumuuttaa takaisin jos uusi elämä ei otakaan tuulta siipiensä alle. On vain masentavaa nähdä miten ennen niin virkeät kotikylän taajamat autioituvat ja miten palvelut siirtyvät pois suurempiin kasvukeskuksiin.

Tänne tuntuvat jäävän enää vain ne harvat, joilla täällä on hyvin töitä, ja sitten ne joilla ei ole tarpeeksi intoa lähteä tekemään haaveilleen jotain. Totuus kun on, että täällä ei ole läheskään niin paljon mahdollisuuksia toteuttaa itseään kuin suuremmissa kaupungeissa. Paikalliset uutiskanavat toistavat samoja, surullisia otsikoitaan humalassa rälläävistä alaikäisistä nuorista ja ilkivallasta, kun turhautuneisuutta puretaan väärällä tavalla. Kaikkia yleistämättä on pakko kuitenkin mainita myös kainuulaisesta perusluonteesta, jota ihan syyttä suotta ei kateelliseksi moitita. Kaikkea uutta ja erilaista katsotaan kieroon ja arvostelemassa ollaan kyllä aina ensimmäisenä. Uusien ajatusten puolestapuhujat saavat tehdä totista työtä raivatakseen täkäläisiin jurottajiin minkäänlaista toisinajattelua, kun kaikkea ollaan vastaan ihan vain periaatteesta. Uudet hankkeet joko kaatuvat tai vähintään pitkittyvät vuosikausia kun valitustenkin päälle pistetään varmuuden vuoksi vielä lisävalitus menemään ettei mikään uusi innovaatio vahingossakaan pääse pilaamaan mitään tuttua ja turvallista.

Tuo kuuluisa katajaisen kansan äänitorvi, paikallislehden Kuuloluuri on näiden vastarannan kiiskien kanava tuoda kaikille tiedoksi vuodesta toiseen samat valitusvirret. Uusi uimahalli, koiranpaskat, yölliset naapurin vessassakäynnit kerrostalossa, ukkomiehiä vikittelevät naikkoset ja paikallisen rautakaupan jokimaiseman raiskaus ovat aiheista ne kestosuosikit ja ongelmista suurimmat.

Vaikka täällä on niin paljon hyvääkin, jonka vuoksi täällä on viihtynyt ja elämää tänne rakentanut, alkaisi kuitenkin kohta olla aika saada vaihtelua ja uusia näkökulmia. Tarpeeksi kauan on tullut katsottua ja kuunneltua miten Tuunaaja-Tane ja Rassaaja-Rane ulvottavat teinivirityksiään pikkukaupungin kujilla ja kalastelevat kyytiin niitä nuoria naikkosia joita muu maailma ei ole vielä mukaansa houkuttanut. Mutta kuten sanottu, nämä mietinnät ovat vielä ihan ajatustasolla ja lähteminen suurempiin ympyöihin vaatisi tässä elämäntilanteessa kohtuullisen paljon käytännön tekoja.

En vain voi olla miettimättä, etteikö se kaikki vaiva maksaisi itseänsä nopeasti myös takaisin.

Kymmenen miljoonan tähden

Kuva: Veikkaus

Lottokone arpoo taas tänäkin lauantaina 7 numeroa 39:stä, kuten joka ikinen viikko. Tällä kertaa panokset vain ovat paljon tavallista suuremmat - ensimmäistä kertaa potti on kohonnut hurjaan kymmeneen miljoonaan euroon. Jääkö se taas jakamatta kasvaen taas seuraavaa kierrosta varten, saako sen yksi ainoa onnellinen vai meneekö se jakoon useamman ihmisen kesken?

Kymmenen miljoonaa. 10 000 000 e. 

Niin suuri summa, ettei tavallinen duunari sitä oikein edes ymmärrä. Miljardööreille ja upporikkaille pieni summa, mutta tavalliselle tallaajalle tähtitieteellinen. Väkisinkin sitä heittäytyy haaveilemaan, mitä sillä kaikella oikein tekisi. Vaatimaton suomalainen todennäköisimmin maksaisi lainat pois, ostaisi asunnon ja auton, kesämökin tottakai, antaisi läheisimmille ihmisille osansa ja ehkä matkustaisi jonnekin, loput menisivät säästöön. Oltaisiin niinkuin ennenkin, vähän enemmän toki kaupan kassalla hymyilyttäisi, mutta ylimääräisille ei huudeltaisi.

Luin erään lottovoittajan tarinaa. Olen lukenut niitä ennenkin, eikä ne vastoin luuloja ole usein erityisen ruusuisia. Katkeruutta, kateutta, uusia "kavereita" joita kiinnostaa enemmän tienaaminen kuin tuttavuus, "vanhat" kaverit vastaavasti vetämässä herneitä nenään "kun se ei taaskaan tarjonnut". Hetken hullaantumista ja samassa huumassa tehtyjä tyhmiä päätöksiä. Tässä viimeisimmässä tarinassa taannoinen voittaja totesi, että oli oikeastaan hauskempaa silloin, kun vielä vasta haaveili lottovoitosta ja siitä, mitä sillä kaikella rahamäärällä tekisi. Unelma voitosta oli itse voittoa merkityksellisempää. Todellisuus ei sitten enää ollutkaan niin kivaa.

Myönnän, minäkin tein muutaman rivin lottoa. 

Todennäköisyys veikata oikein kaikki seitsemän on 1:15 000 000. Eli melkoisen olematon. Silti sitä haluaa kai pitää pienen jännityksen yllä lauantai-illassa ja ehkä aavistuksen leikitellä ajatuksella, että entä jos. Saisihan sillä kaikenlaista, olisihan elämä rahallisesti helpompaa.

Kuitenkin, kun puhutaan niistä asioista, jotka tässä elämässä oikeasti meille merkitsee, raha jää toissijaiseksi. Tavoittelemme sitä, haluamme rikastua, luulemme että se tekee meidät onnelliseksi, mutta kun meiltä viedään jotain sellaista mitä ei rahalla saa, ei millään omaisuudella yhtäkkiä olekaan enää mitään merkitystä. Eikä mikään, mitä yhtäkkiä onkin mielin määrin saatavilla, olekaan enää loppujen lopuksi niin kivaa.

Ne, jotka ovat menettäneen rakkaan ihmisen, antaisivat kaikki rahansa saadakseen hänet takaisin jos se vain olisi mahdollista, mutta mitkään maailman rikkaudet eivät pysty sitä tekemään. Silloin sen viimeistään huomaa, miten naurettava on maallisen materian arvo. Kymmenen miljoonaa tai enemmänkin muuttuu yhtäkkiä merkityksettömäksi kun vaa'alla on vastassa ne jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.

Voin siis sanoa, että myös minä olen huomattavan paljon tuota kymmentä miljoonaa euroa rikkaampi, kuten myös kaikki ne jotka ymmärtävät arvostaa elämässään niitä asioita, joita ei saa vaikka tilillä olisi miten paljon katetta. Jokaista ihmistä, joka merkitsee jotain. Jokaista uutta aamua, johon saa herätä. Jokaista hymyä jonka lapsesi sinulle aamulla antaa. Jokaista rakkaudentunnustusta jonka rakkaasi sinulle kuiskaa.

Millainen olisi se maailma, jossa sinulla olisi kaikki ne tavarat joista suurin osa voi koskaan vain haaveilla - kalleimmat autot, hulppeimmat talot, tyyriimmät veneet ja leluja joka lähtöön - mutta ei yhtä ainoaa ihmistä jonka kanssa voisit jakaa sen kaiken?

Trendejä ja Tallinnan-matkaa

Sateista syyskuun loppua Kajaanista! Mieluummin toivottaisin aurinkoista, mutta kyseinen taivaankappale on isohkolla prosentilla pysynyt pilviverhon peitossa, vieläpä sateisen sellaisen, että otetaan nyt sitten ilo irti siitä mitä meille annetaan eikä itketä paisteen perään, kyllä sitäkin vielä kyllästymiseen asti saadaan.

Piirsinpä tuossa oheisen kuvan rakkaasta tyttärestä. Koska tämä blogi toimii jonkin sortin jatkumona omille nettisivuille, vaikkakin eri osoitteessa, niin sivutaan nyt itse aihetta eli piirustuspuoltakin vähäsen; vaikka elämäntilanteesta johtuen tämä vuosi on ollut taiteilujen tiimoilta rauhallisempi, pysyy kynä edelleen kädessä aina silloin kun siihen aikaa liikenee. Eli mikäli haluat saada itsesi/kaverisi/koirasi/autosi/mummosi/lapsesi/vaikka kukkapenkkisi ikuistettua paperille tai mielessä pyörii muu taiteellista näkemystä edellyttävä työ jota itse et jaksa/ehdi/osaa toteuttaa niin kotisivuilta saat yhteystiedot mistä tavoittaa -kun vain kärsivällisyyttä aikataulun suhteen löytyy. Mielelläni piirtelisin enemmänkin, mutta kun laadusta ei halua tinkiä - ja nimenomaan työn jälki on se mikä kärsii, kun koettaa pitää kynää toisessa ja tuttipulloa toisessa kädessä. Asiat siis tärkeysjärjestykseen, ensin lapsi ja perässä muut työt sitä mukaa kun niihin löytyy aikaa.

Se tältä erää siitä aiheesta, siirto seuraavaan pohdittavaan aiheeseen.

Aina kun jostain asiasta tulee muotivillitys, siitä tuppaa menemään maku ennen pitkää. Haluan innostua uusista asioista, mutta kun niin tekee yhtäkkiä lauma muitakin saman asian tiimoilta, ei se olekaan enää niin kivaa - ainakaan allekirjoittaneesta. Tiettyyn pisteeseen asti ne voivat lisätä intoa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta muiden saman jutun omaksensa kokeneiden kesken, mutta kun siitä tulee kaikkien tietoon levinnyt ilmiö, ei olekaan enää niin kivaa. Jaettu ilo ei aina ole tuplaten iloa. Ihan kuin vuosia varjeltu pienen piirin sisäinen salaisuus olisi röyhkeästi repäisty kaiken kansan kuuluville. Kuin oltaisiin viety jotain omaa.

Esimerkki. Perussuomalaiset tuntuivat hyvältä puolueelta silloin aikoinaan, kun kannatus oli vain muutaman prosenttiyksikön lukemissa. Nyt ei liene enää ketään, jolle puolue jäsenineen ei olisi jotenkin tuttu. Jäsenenä olen edelleen, mutta väkisinkin tulee välillä olo, että ihmiset ajattelevat taas yhden hurahtaneen joukkokapinaan massan mukana sen suuremmin ajattelematta. Turha siinä on selittää, että olin kyllä puhumassa puoleen periaatteiden puolesta jo silloin kun koko Soini oli vielä suurelle osalle tuntematon nimi. Myönnetään, että Perussuomalaisten äkkirynnäkkö politiikan huipulle ei ole ainoa syy, miksi innostus on itsellä ollut hieman laskusuhdanteinen - niin monta vaaleista jollain ihmeellä läpi päässyttä on julkisesti vetänyt puoluetta lokaan teoillaan ja tökeröillä lausunnoillaan että itseäkin hävettää. Sääli, sillä puolueessa olisi potentiaalia periaatteidensa puolesta vaikka kuinka, kun sitä vain oikeanlaisten henkilöiden toimesta osattaisiin kunnolla hyödyntää.

Toinen, ehkä parempi esimerkki. Karppaus on nyttemmin likipitäen jokaiselle tuttu ilmiö. Hiilihydraattitietoisuus on kaikkien huulilla. Pikaruokaketjutkin lanseeraavat jo karppaajille varta vasten suunniteltuja annoksia ja leipomot tuovat markkinoille hätäpäissään vähähiilarista leipää Karppisesta Skarppiin kun normaali leipä ei tahdo enää tuttuun tapaan mennä kaupaksi. Tästäkin puuhasta on vähän maku menossa. Ei kirjaimellisesti, sillä karppiruokavalio on varsin maukasta, mutta jotenkin sitä ei tahdo enää haluta mainita kenellekään syövänsä hiilihydraattitietoisesti kun muuten hyvästä ja toimivasta ruokavaliosta on tullut muoti-ilmiö, niidenkin keskuudessa jotka eivät oikeasti ole siihen perehtyneet mutta joiden täytyy kaikin keinoin koettaa pysyä perillä viimeisimmistä villityksistä.

Joku asiantuntija jossain joskus veikkasi, että karppausvillityskin vielä menee ohi. Trendit tulevat ja menevät. Karppaus kuitenkin toimii monia muita dieettejä ja kuureja paremmin ja on mielekkäämpää koska siinä ei tarvitse nälissään kärvistellä, joten veikkaan ettei se ihan tyystin mene pois muodista, mutta uskon että suurin into laantuu ja peruna ja leipä palaavat pikkuhiljaa ainakin pieneksi osaksi hiilaritietoisimpienkin ruokavalioon. Itse en ole niistä koskaan tyystin luopunutkaan, vähentänyt vain, mutta minulla nyt ei paljon kiloja olekaan pudotettavana. Karppaus onkin kaikkein tehokkainta niille, joilla oikeasti on mitä laihduttaa. Parasta mitä lihava ihminen voi itselleen tehdä, sanotaan. Urheileva tarvitsee hiilareita, mutta karppaamalla kilot karisee vaikka paikallaan istuen.

Jos minun pitäisi veikata seuraava ruokatrendi, arvelisin ja toivoisin sen olevan se mihin on jo pitkään ollut pieniä merkkejä havaittavissa: lähiruoka. Terveellinen, ekologinen, vähän käsitelty, ravintorikas, lisäaineeton, tuore ja aito paikallinen ruoka. Lähiseudulla tai edes kotimaassa tuotetut puhtaat ja yksinkertaiset raaka-aineet; liha, kala, juurekset, vihannekset, marjat, leipä. En ymmärrä, miksi ihmiset ahtavat itseensä kuormittain teollista, ravintoköyhää, lisäaineilla kyllästettyä roskaa, mutta onneksi tämä suuntaus näyttäisi pikkuhiljaa olevan kääntymässä kun ihmisten tietoisuus syömästään ravinnosta lisääntyy ja kiinnostus paikallisia tuottajia kohtaan kasvaa.

Se yleisestä pohdinnasta ja hetkeksi vielä henkilökohtaisimpien kuulumisten pariin.

Silloin kun arki alkaa tuntua hetkittäin liian tasaiselta tallaamiselta, piristän itseäni sillä missä koen olevani parhaimmillani - erilaisten tapahtumien suunnittelemisessa, pienien ja vähän isompienkin. Sain pitkäksi aikaa mielenvirikettä viime vuonna häiden järjestämisessä, sen jälkeen täydellä tohinalla ristiäisten suunnitteluun. Nyt kehittelyn alla on alustavasti jo pikkuneidin ekat synttärit, vaikka aikaa niihin onkin vielä seitsemän kuukautta, sekä toivon mukaan parit lähitulevaisuudessa siintävät omat valmistujaiset. Onpahan jotain värkättävää ja odotettavaa. Valmistujaisiin olen jo ajatustasolla suunnitellut oman mekonkin valmiiksi ja synttäreihin olen jo mielikuvituksissani leiponut itse omin kätösin päivänsankarin ekan kakunkin, vaikka aiempiin juhliin olen melkein poikkeuksetta tilannut sellaisen leipomosta. Nyt olen kuitenkin innostunut ajatuksesta tehdä sellainen itse, ja vaihteeksi marsipaaniversiona. Visio olisi jo valmiina, mutta toteutus odottaa vielä vuoroaan. Harjoitteluversiota odotellessa...

Miehen kanssa ollaan suunniteltu joulukuuksi pientä, muutaman päivän piristysreissua, keskelle pimeintä vuodenaikaa. Suuntana olisi siis risteilyretki Tallinnaan sekä kiertelyä vaihteeksi talvisessa Helsingissä - vaikka viime kesänä parhaimpaan loma-aikaan muutama päivä jo pääkaupunkiin tutustuttiin, jäi paljon käymisen arvoisia paikkoja silti näkemättä ja kokematta. Pääsee samalla käymään pikaristeilylläkin ja tutustumaan Suomenlahden tuolla puolen siintävään Tallinnaan, jossa päinvastoin kuin suurimmalla osalla suomalaisista pääasiallinen matkan tarkoitus ei ole viinan yletön rahtaaminen vaan lähinnä turistina kiertely ja kuuluisaan vanhaan kaupunkiin tutustuminen. Risteilyt itsessään eivät koskaan ole kiehtoneet, syystä että minulle on jäänyt niistä mielikuva lähinnä kosteiden irtiottojen eli ryyppäjäisten tapahtumapaikkana ja sen sortin kekkerit eivät oikein iske, mutta lähdetään nyt avoimin mielin katsomaan miltä se kokemus käytännössä tuntuu ja miten Viron pääkaupunki ensikertalaiselle avautuu.

Hassua, miten Taloussanomat vast'ikään julkaisi artikkelin siitä, miten säästää Tallinnan-matkalla. Tai otsikointi lupasi jopa suoranaista tienaamista. Minä tietenkin tutkimaan, että no miten sitten, onhan reissu sinne kohta ajankohtainen. Eipä yllättänyt, että uutisessa kerrottiin vain alkoholin ja tupakan rahtaamisesta. Missä oli kaikki muut vertailut? Elintarvikkeet, rakennustarvikkeet, palvelut? Olisi ollut kohtuullista kertoa myös kaikesta muusta mitä Tallinnalla on tarjottavanaan, sillä tuskin se kaikki rajoittuu vain viinaan. 

Kertoo jotain suomalaisesta mentaliteetista, jos ainoa mainittavan arvoinen asia naapurimaassamme vieraileville on se, miten tuot sieltä mahdollisimman halvat humalat ja tienaatkin jopa, rivien välistä päättelemällä voisi luulla että se viina pitäisi tuoda myyntitarkoituksessa, koska käsittääkseni koskaan ei voi tienata ostaessaan jotain (=menettäessään rahaa) ilman että myy sen eteenpäin kalliimmalla. En puhuisi edes säästämisestä, koska itse koen säästäväni vain silloin kun laitan rahaa konkreettisesti säästöön tai saan jotain oikeasti tarpeellista hyvin edullisesti. Viina on tuskin (toivottavasti) monelle kovin välttämätöntä. Korkeintaan jos aikomuksena on järjestää isomman luokan pirskeet joissa on alkoholitarjoilu ja joihin joka tapauksessa on ostettava juomat, voi tuon termin "säästää" jotenkin ymmärtää, tienaamista taas en. Pilkunviilausta ehkä, mutta kyseessä on kuitenkin Taloussanomat eikä mikään keltaisen lehdistön edustaja, jolloin uutistenkin olettaisi pysyvän asialinjalla. No, kukin tavallaan ja tuokoon viinaa kaksin käsin ja kuormittain sieltä ne jotka sen tarpeelliseksi kokevat, itse keskityn enemmän muuhun tarjontaan. Osoitti vain melko huonoa makua ja harkintakykyä uutisoijalta sivuuttaa kaikki muu mitä Tallinnassa vierailevan kannattaa mukanaan tuoda tai mitä palveluita käyttää.

Semmoista täältä tähän väliin. 

Pitkiä vaunulenkkejä raikkaassa syyssäässä, arkiaskareita kotosalla, puuhaamista pienokaisen kanssa, ensilunta ja joulunajan odotusta, kaikkea mikä tekee elämästä hieman siedettävämpää elää ja mikä tuo paistetta pilvisiinkin päiviin. Niistä on sateisetkin syksyt tehty.

Syksyn suunnitelmia

Sateinen mutta suloinen syksy on saapunut. 

Moni kiroaa kuluvan vuodenajan paikkaan, jonne päivä ei paista, mutta itse voin kertoa rakastavani tätä aikaa kesän ja talven välissä. No, okei, ehkä se loskaisin ja pimein ajanjakso ennen lumen saapumista on aika synkkä, mutta nyt kun päivänvaloa vielä kohtuudella on ja luonnossa leikkivät kaikki kauniit syksyn sävyt, olen onnellinen. Jos minun pitäisi valita yksi vuodenaika, joka olisi Suomessa ympäri vuoden, se olisi ilman muuta tämä.

Lisäksi varsinkin viime syksystä on hyviä muistikuvia. Samoihin aikoihin vuosi sitten jännitimme miehen kanssa uuden perheenjäsenen tuloa aivan alkumetreillä ja suunnittelimme täydellä tohinalla häitä. Ja nyt on jo kikatteleva neiti kainalossa ja parisuhde sen kun paranee. Kyllä tämä elämä osaa näköjään yllättää vaikeiden aikojen jälkeen ja pistää parastaan kun oikein haluaa.

Ostimme tuossa jo vauvalle valmiiksi syöttötuolinkin. Ihan vielä sille ei ole käyttöä, mutta kuukauden, parin sisällä kylläkin. Löysin vieläpä aivan muuhun sisutukseen sopivan, valkoisen nahkaistuintuolin joka ei jää tarpeettomaksi ihan heti, se kun käy turvakaaren irrottamalla istuimena lapselle vuosikausia, jopa aikuisellekin, painorajaksi kun on ilmoitettu 100 kg. Kyseessä on BRIO Grow -tuoli, jonka valmistus on jo lopetettu mutta jota vielä hajakappaleita myynnistä vielä löytyi, onneksi.

Syksystä ja syöttötuoleista muihin aiheisiin.

Sanotaan, että on lottovoitto syntyä Suomeen.

Viime aikoina kehitys on mennyt siihen suuntaan, että se lottovoitto olisi tarpeen jos syntyy Suomeen.

Syystä että eläminen kallistuu koko ajan, kohta siihen pisteeseen että lihavana ja laihuutta ihannoivana kansana tunnetuille suomalaisille syömisestä tulee vain herrojen huvia ja läskit on taas muodissa. Niinhän tapahtuu aina - se, mitä on vaikea saavuttaa, on tavoiteltavaa. Länsimaissa laihuus ja kehitysmaissa lihavuus. Pohjolassa päivetys ja Välimerellä viehkeä vaaleus.

Ruoka alkaa kuitenkin olla jo kohtuuttoman kallista. Ja mikä nurinkurisinta; sitä kalliimpaa, mitä lähempänä tuotettua. Ihmiset ajetaan ahtamaan halpaa, kaukaa rahdattua einesruokaa, mikä sekin alkaa olla jo hinnoissaan. Ja mikäs siinä hintoja nostaessa, kansa kun maksaa kuitenkin. Monesta muusta voi tinkiä, mutta syömistä on hankalampi lopettaa.

Oma suhtautuminen ruokaan on vaihdellut eri aikakausina. On eri asia syödä elääkseen kuin elää syödäkseen. Kultainen keskitie on ollut haastava löytää, sillä rakastan hyvää ja puhdasta ruokaa, mutta samalla yritän ajatella sitä sellaisena kun se oikeasti on; kehon polttoaineena, josta on saatava tietyt ravintoaineet ja vitamiinit jotta elimistö voi hyvin. Eihän autokaan kulje, jos siihen tankataan vääränlaista menovettä. Onkin kausia, jolloin syön tarkasti vain tiettyjä ruokia kropan hyvinvointia silmälläpitäen, ja välillä taas jaksoja jolloin kokkaan ja leivon pakastimen täyteen kaikkia mahdollisia ravintosisällöllisesti ei-niin hyviä kaloripommeja. Silloin kun elän säntillisen ruokavalion mukaan, mietin että voisihan tästä elämästä nauttia ruuankin muodossa, ja kun sitten teen ruokaa voita ja kermaa säästämättä, mietin että ilmankin olisin pärjännyt. Elämä on kuitenkin lyhyt, ja sen suomista iloista kannattaa nauttia kun pystyy, ja hyvä ruoka on ehdottomasti yksi parhaimmista muodoista toteuttaa sitä. 

Siispä jätän suosiolla kaalisoppa- ja greippimehudieetit muille ja luotan vankasti yksinkertaiseen menetelmään: hyvää ja terveellistä ruokaa, laatu ennen määrää, satunnaisesti herkkuja ja runsaasti liikuntaa. Ja hyvin on voinut sekä keho että mieli!

Saimmepa tässä kunnian päästä ihanalle pienelle Helmi -tytölle kummiksikin mieheni kanssa. Parin kuukauden ikäinen neiti on 2,5 kuukautta vanhemmalle Minnille tulevaisuudessa toivottavasti hyvä leikkikaveri. Vaikka poikalapsetkin ovat kivoja, niin täytyy sanoa että kyllä tytöt ovat aivan ihania!

Hyvää mieltä on aikaansaanut myös kaiken uuden suunnittelu ja tekeminen. Sisustuskärpänen puraisi toden teolla, ja nyt on menossa uusiksi likipitäen kaikki asunnon seinäpinnat. Löysin pitkin ja poikin kierreltyäni pari ihanaa tapettivaihtoehtoa ja niiden lisäksi löysin värikartasta mitä hienoimman sävy-yhdistelmän joiden mukaan värimaailmaa lähdetään rakentamaan. Joku voisi nyt huomauttaa, että kysyttiinkö mieheltä mitään? Minä vastaisin siihen, että kysyttiin kyllä, mutta vilpitön vastaus oli, että allekirjoittanut saa vapaat kädet visuaaliseen suunnitteluun. Ensin olin hahmottelemasta asunnosta mahdollisimman moneen makuun sopivaa, harmaan, hopean ja beigen sävyillä hillitysti stailattua, lähinnä tulevaa myyntiä ajatellen, sillä joidenkin vuosien kuluttua viimeistään on isomman asunnon osto ajankohtainen. Päädyin kuitenkin lopuksi vähän räväkämpään vaihtoehtoon, taiteilijapersoonana kun sitä rakastaa värejä ja graafisia muotoja, kuitenkin silmälläpitäen sitä seikkaa että lopputulos ei ole liian erikoinen jotta miellyttää mahdollisimman montaa. Eli ei muuta kuin suunnittelemaan ja pikkuhiljaa myös toteuttamaan!

Löysin muuten hienoja sisustustyynyjä, jotka niin kuvioltaan kuin väreiltään soveltuat erinomaisesti ajattelemaani tyyliin. GANT Home myy upeita tähtikuvioisia tyynyjä myös oranssissa värissä, ennestään minulta löytyy Askon huonekaluliikkeen myymää hieman vastaavaa tähtikuviota niin tyynyistä, matoista kuin ulkolyhdystäkin. 

Vaikka nyt tuo keltaoranssi väritys on tuntunut siltä oikealta, kokemuksesta tiedän että mieli voi muuttua, onhan minulla ollut milloin räiskyvän punainen, viileän valkoinen tai pirteän pinkki kausi. Uskalsin kuitenkin ottaa riskin, sillä olen aina pitänyt keltaisesta väristä poikkeuksellisen paljon ja toiseen tapettiin on tulossa ripaus samaa sävyä, jolloin haluan myös muun välimaailman osuvan yksiin. Helpoin onkin, kun pitää asunnon pääosin hillitynsävyisenä ja käyttää esimerkiksi tätä keltaista tehostevärinä tuomassa ripauksen räväkkyyttä. Sanottakoon kuitenkin, että näillä näkymin ainakin yhdestä seinästä olisi tulossa kokonaan keltainen, joten voi olla että siitä on hillitty hieman kaukana. No, maalipinnan saa onneksi aina helposti maalattua piiloon jos keltainen vallankumous alkaa syystä tai toisesta kyllästyttää. Tarkoitus olisi saada jotain valmista aikaan tässä tämän vuoden puolella, joten nähtäväksi jää onko lopullinen tulos lähellekään siltä, mitä se tällä hetkellä mielikuvissa ja suunnitelmissa muistuttaa.

Moni joka näitä allekirjoittaneen ajatuksia täällä lueskelee, varmasti ainakin joskus miettii miten varsinkin viime vuoden ajan kirjoitukset ovat olleet kallellaan melko yltiöpositiiviseen suuntaan. Kaikki aina syksyn sateista ja ruuanlaitosta alkaen varmasti kuulostaa ulkopuolisen korviin kovin teennäiseltä ihkutukselta. Äkkinäisenä voisi ajatella, että siten täyttää vain jotain oman elämän tyhjiötä tai yrittää saada elämän näyttämään muiden silmissä hohdokkaammalta kuin se oikeasti onkaan, toisinsanoen elää virtuaalista kaksoiselämää. Valitettavasti omalla kohdalla päätelmä on väärä, itsellä ei ole tarvetta pitää minkään sortin kulisseja pystyssä.

Joskus silloin, kun asiat olivat paljon huonommin, koetin epätoivoisesti keskittää huomion edes niihin vähiin hyviin asioihin joista pidin kiinni, samalla kun koetin selvitä elämässä eteenpäin. Nyt asiat ovat lopultakin ihan aikuisten oikeasti hyvin ja se heijastuu kaikkeen tekemiseen ja ajattelutapaan. Lisäksi tämä elämä ja maailma on muutenkin niin syvältä, että jos jäisi surkuttelemaan sen pahuutta, se vetäisi positiivisenkin persoonan ennenpitkää mukanaan synkkiin syövereihinsä. Uutiset ovat täynnä karmeita tekoja, epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta, kuolemaa, kaikkea sitä minkä olemassaoloa ei haluaisi ajatella. Tunteellisena ihmisenä minä vielä otan ne varmasti raskaammin kuin moni muu, siksi en halua niitä enkä muitakaan elämän epäkohtia puida täällä enää enempäänsä. Ja rehellisesti sanoen, positiivisena persoonana minulla ei elämässä ole edes paljon asioita, joista valittaisin. Aina kun joku asia alkaa vastustaa, mietin miten paljon huonomminkin asiat voisivat olla, ja pienet koettelemukset tuntuvat sen jälkeen mitättömiltä. Haluan siksi ottaa esille tästä elämästä niitä harvoja iloa tuovia asioita ja näyttää muillekin, miten ihan pienistäkin arjen asioista voi tulla onnelliseksi.

Kyllä meilläkin joskus riidellään, mutta ne riidat on tehty sovittavaksi. Täälläkin noustaan joskus sängystä väärällä jalalla, eikä kenelläkään voi aina olla hyvä päivä. Kaikki ei aina vaan mene niinkuin Strömsössä. Ei kenelläkään. Miten koettelemuksiin suhtautuu ja miten niiden jälkeen nousee taas jaloilleen, on jokaisesta itsestään kiinni. Vastoinkäymiset on kuitenkin tehty voitettaviksi, ja kun on oikea henkilö rinnalla jakamassa niitä, ne ovat kaksinverroin helpompia ja jopa hauskempia sietää.

Yhtä juhlaa

Älkööt kukaan nyt loukkaantuko. Ketään nimeltä mainitsematta sivuan erästä ilmiötä, jota myönnän ennen hieman hilpeydellä seuranneeni.

Sosiaalisessa mediassahan on nykyään niin helppo ja kiva jakaa kaikkea infoa, tarpeellista ja tarpeetonta. Osa käyttää sitä verkostoitumiseen ja tukemaan työtään pitäen siviiliminänsä sivussa, osa puhtaasti paremman tekemisen puutteessa ja joillain mopo on tyystin lipsunut lapasesta ja siellä jaetaan päivän jokainen otettu juoksuaskel, syöty ruoka-annos ja sivukorvalla kuultu sutkaus. Osa pitää siellä pystyssä todellisuudesta poikkevaa kaksoiselämää, jossa kaikki on ihkua ja mahtavaa vaikka kotona lentelisi lautaset. Toiset taas maksimoi kurjuuttaan sympatiaa kerjätäkseen - ja sitten on NE.

Mitkäkö? 

No ne, joiden maailmaa en ennen oikein ymmärtänyt laisinkaan ja nyt äitinä ehkä jossain määrin. Puhumme siis heistä, jotka päivittävät tiedoksemme jokaisen jälkikasvun tekemisen, tekemättäjättämisen, kierähdyksen tai pyörähdyksen. Olemme tietoisia reaaliajassa siitä, miltä puklu tuntuu paidan sisällä tai näemme kuvista miltä keittiö näyttää vauvan syötyä ekaa kertaa peruna-parsakaalisosetta.

Ja näistähän sitten kuuluu tykätä. Millainen tunnevikainen olet, jos et ilmaise tykkääväsi siitä miten tutuntuttusi Tiia-Tuulikki täyttää tasan 5,5 kuukautta? Tai jos et vain tajua mitä maailmaa mullistavaa on siinä, että Paavo-Petterillä pysyy jo lelu kädessä? Olet sanattomasti sitoutettu klikkaamaan tykkäystä ja ihasteleva kehukin olisi paikallaan.

Myönnän syyllistyväni tähän samaan ihkutuspäivittelyyn itsekin - mutta ihan pienissä määrin vain! Ei voi olla paha asia kertoa kaikille, miten tuo maailman ihanin pieni mönkijä osaa jo kääntyä selätä mahalleen, eihän? Nämä ovat asioita, joita lapsettoman on tosiaankin usein hankala hahmottaa niin mahtaviksi kuin ne vanhemmista ovat. Vaikka koetan hillitä intoani ja pitää nämä elämän kohokohdat perheen sisäisenä tietona, on oman vauvan kehityksen seuraaminen jotain niin kaunista katseltavaa. Luulen että moni lapseton on saattanut piilottaa nämä julkaisut uutissyötteestään, tai vähintään vakavasti sitä vaihtoehtoa harkinnut. Tätä arkaluontoisempia asioita en kuitenkaan ole kokenut tarpeelliseksi jakaa suuremman yleisön tietoon, joten veikkaisin ulosantini olevan vielä ihan siedettävällä tasolla.

Lapsi on suurin lahja minkä elämä voi antaa ja näinollen ymmärrän ihmisiä, jotka kokevat tärkeäksi kertoa pienokaisensa kehitysvaiheista myös muillekin, mutta samalla olisi hyvä ymmärtää, että lapsi ei ole mikään lelu eikä lemmikki jota on kiva esitellä kaikille, vaan hän on myös oma persoonansa, joka ei itse voi mitenkään vaikuttaa siihen mitä tietoa tai kuvia hänestä verkossa jaetaan. Olenpa nähnyt niitäkin, jotka ovat postittaneet kaiken kansan nähtäville kuvia vauvoistaan luonnonasussaan, eli ilman minkään sortin vaatekappaleita. Tässä on järjenkäyttö himmentynyt jo pahanpäiväisesti. 

En tiedä onko kyse överiksi menneestä huomionhakuisuudesta, silkasta tyhmyydestä vaiko pelosta saada huono äiti -leimaa itselleen - nykyisin kun tätä leimaa jaellaan melko heppoisin ja hakemalla haetuin perustein. Jos et julkisesti puhu lapsestasi vaan hehkutat salitreenejä, shoppailureissuja tai työasioita, et selvästikään ole hyvä äiti vaan asetat muut hömpötykset lapsen edelle, ja jos taas puhut vain lapsista, sinulta kaikkoaa kaikki lapsettomat kaverit "kun ei se osaa puhua enää mistään muusta". Kaikkia miellyttävän kompromissin tekeminen voi olla haastavaa, mutta kannattaa pysyä ainakin kaukana molemmista ääripäistä. Lapsia saanut henkilökin osaa ja saa nauttia myös elämän muista elämän tarjoamista ilonaiheista ja vastaavasti annetaan lapselle itselle oikeus päättää mitä kaikkea hän haluaa vanhempana itsestään sanoin ja kuvin maailmalle kertoa. 

En itsekään olisi halunnut että oma äitini olisi jakanut muulle maailmalle tiedoksi kuvin ja sanoin kaiken taaperona tekemäni. Onneksi se oli vielä sitä kultaista 80-lukua jolloin moinen ei ollut mahdollistakaan, kiitos siitä.

Tiedän jo nyt, että kun prinsessamme ottaa ekat askeleensa tai sanoo ekan sanansa tai kun on aika ekan synttärin, sen saa ystäväni sosiaalisessa mediassakin jatkossakin tietoonsa - mutta niihin tiedonrippeisiin se aikalailla sitten jääkin. Oikein käytettynä sosiaalinen media on tervetullut lisä jakamaan elämämme kohokohtia ja arkisempiakin askereita läheisimmille, joita tähän kiireiseen nykyaikaan entistä harvemmin näemme - pääpaino elämisestä olisi kuitenkin kannattavaa keskittää ihan tuonne internetin ulkopuoliseen maailmaan.

Se siitä purkauksesta. Pääsinpä taas pätemään.

Tänään kävin kiertelemässä kaupunkia. Olivat Hynnisen kuvastudion seinälle hääkuvamme laittaneet, tilasimme sekä siitä että ristiäiskuvasta suurennokset kotiimme, ennen sitä ne ovat näyteikkunassa kansan katseltavana, tai ainakin toinen oli, toinen tulee myöhemmin. Hymyilin - 8 kuukautta ja tuntuu kuin se päivä olisi ollut vasta eilen. Jatkoin vaunulenkkeilyä pitkin Kajaaninjoen rantaa. Ohitin siinä samalla paikan, joka toimi viime uutenavuotena häidemme jatkopaikkana - upea rantasauna Elias, hyvin erilainen syksyisessä asussaan kuin silloin, paksujen lumihankien reunustamana ja rakettien paukkuessa taivaalla - mutta silti täynnä hienoja muistoja. Kaikki ne hetket tulvahtivat mieleen, kun vietimme mieheni kanssa elämämme toiseksi parasta päivää. Parhaan varmasti arvaa kaikki, se oli lapsemme syntymä tottakai, melkein tarkalleen 4 kuukautta hääpäivän jälkeen. Nyt tuosta kauniista päivästä on jäljellä unohtumattomat kokemukset, reilu tunti videokuvaa, satoja valokuvia, pahvilaatikkoon pakatut hääpaikan koristeet, kasa lahjoja ja pukupussiin ripustettu, varta vasten teetetty ja itse suunniteltu hääpuku. Kauniit sormukset. Ja haikeus.

Ajattelimme ensin juhlia häät vasta tänä kesänä, kuitenkin kun perheenlisäyksemme ilmoitti tulostaan niin pian, aikaistimme hääpäivää ettei kaikki härdelli kasautuisi samaan aikaan kun meillä olisi pieni vauva hoidettavana. Ratkaisu oli onnistunut, talvihäistä ja varsinkin uudenvuodenhäistä raketteineen kaikkineen jäi kauniit ja tunnelmalliset muistot. Silti ihan pienesti harmittaa ettei omia häitä ole tulossa enää uudelleen - saman miehen kanssa tottakai - vaan se hetki ohi ja meni niin nopeasti. Ei ihme, että häiden jälkeinen masennus vaivaa monia morsiamia, naisethan suunnittelevat häitään jo pikkutytöstä lähtien. Miehet ottavat asian lunkimmin, heille tuntuu riittävän että ilmestyvät vain paikalle, sanovat tahdon ja saavat naisensa aviopuolisokseen, muun hössötyksen he voisivat mieluusti skipata kokonaan. Naisilla taas on usein päähänpinttymänä saada organisoida koko päivä aamusta myöhään yöhön ja stressata jokaisen yksityiskohdan sujumisesta prikulleen sulhasen jäädessä statistin rooliin, samalla kun se kauan odotettu päivä hupenee huomaamatta. 

Näin yleensä, omalla kohdalla meni vähän päälaelleen - en jaksanut tarpeeksi keskittyä suunnittelupuoleen vaan halusin vain mahdollisimman helposti ja mukavasti avioliiton satamaan viettämään mieheni kanssa sitä elämää, josta haaveilimme ja jota rakensimme. Häät olivat hulppean hienot ja samalla sopivan simppelit meidän molempien makuun, mutta silti toivon että olisin huomannut siinä päivässä muutakin kuin mieheni ja tuijottanut välillä muitakin kuin hänen silmiään. Mies lienee mielissään, vieraista en menisi vannomaan, vaikka kirkkain silmin he kertovat kivaa olleen. Haluaisin vain niin uusia kokemuksen, tehdä (perfektionisti, tiedän..) kaiken vielä paremmin ja suunnitella vielä paremman puvun. Pitää vieläkin kauniimman puheen miehelleni, askarrella taas kaikkia niitä kivoja kutsuja, koristeita ja kiitoskortteja.

Onkin sääli, että häät ovat oikeastaan ainoa kunnon juhla meidän suomalaisten elämässä. Onhan noita rippijuhlia, valmistujaisia ja kolmekymppisiä, mutta ei mitään muuta niin suurta panostusta vaativaa kuin häät. Pitäisikö rikkoa rajoja ja alkaa järjestää erilaisia juhlia, vaikka vain ihan huvin vuoksi? Elämä itsessään on hyvä syy pistää pippalot pystyyn. Kuka kieltää kyhäämästä kekkereitä keittiön kaapistojen kuuraamisen kunniaksi? Ei muutakuin pullo kuohuvaa ja kaverit kokoon kilistämään vaikkapa kuluneelle päivälle tai syksyn saapumiselle. 

Aina on syytä juhlaan.

Ei elämä ole niin vakavaa. Rutiineja voi rikkoa, normeja olla noudattamatta ja kaavoihin voi olla kangistumatta.

Puran parhaillani häähumun aiheuttamaa suunnitteluvimmaa omia valmistujaisia varten vaikka valmistumisen ajankohdastakaan ei ole vielä tietoa. Tiedän vain, että kaksi tutkintoa on viittä vaille valmiina ja tottavie minä niitä juhlin kun sen aika on. Sen jälkeen tai siinä välissä ehtii olla jos jonkinlaisia synttäreitä, joulua ja muuta juhlan aihetta, joten ei muutakuin tuumasta toimeen.

Ja ainahan voimme uusia vaikka vihkivalat?